Uskon ytimessä

 

"Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa."

Ef. 4:11–16

Paavalin tekstien ääreen tuntuu aina välillä hyvältä pysähtyä. Pysähtyä siksi, että hän mielestäni avaa kristillisyyden ytimen uudestaan ja uudestaan. No mikä se sitten on? Kysymys ei ole olemista "kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä." Aika ajoi jotenkin tuntuu siltä, että meidän kristittyjen suuri kiusaus on antautua erilaisten oppien väliseen väittelyyn. Onhan sellaista menossa luterilaisessa kirkossammekin. Uskon ytimessä on kyse muusta. Ei oppilauseista.

Tavoitteena on noudattaa totuutta eli elää siinä todellisuudessa, joka on ympärillämme totta, ja noudattaa rakkautta. Siellä, missä rakkaus vallitsee, siellä syntyy yhteys. Yhteys, jota yhdistää usko Kristukseen ja siitä kokemuksesta syntyvä rakkaus.

Elämme viikkoa, jonka teema muistuttaa siitä, että Kristus on paimen ja me hänen lampaansa. Vaikka ylläolevassa kuvassa on vain yksi lammas ei se kuvaa ottaessani ollut suinkaan yksin vaan osallisena pienestä laumastaan. Lampaat - niinkuin monet muutkin eläimet muodostavat oman laumansa samoin kuin linnut omat parvensa. Elämän ydin on yhteydessä.

Kuoleman salaisuus

 

"Joku ehkä kysyy: "Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?" Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole. Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen. Mutta Jumala antaa sille sellaisen varren kuin hän on nähnyt hyväksi, jokaiselle siemenelle sellaisen kuin sille kuuluu. Ei kaikkien elollisten ruumis ole samanlainen, vaan ihmisellä on oma ruumiinsa, nelijalkaisilla omansa, linnuilla omansa ja kaloilla omansa. On taivaallisia ja maallisia ruumiita, mutta taivaallisten loisto on aivan toisenlainen kuin maanpäällisten. Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin.

Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen. Onkin kirjoitettu: "Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä olento." Mutta viimeisestä Aadamista tuli eläväksi tekevä henki. Ensimmäisenä ei siis ole hengellinen vaan ajallinen; vasta sen jälkeen tulee hengellinen. Ensimmäinen ihminen on maallinen, maasta lähtöisin, toinen ihminen on taivaasta. Millainen tuo maallinen ihminen oli, sellaisia ovat kaikki maalliset ihmiset, ja millainen tuo taivaallinen ihminen on, sellaisia tulevat olemaan taivaalliset ihmiset. Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi."

1. Kor. 15:35-49

Olen useassa saarnassani ja kirjoituksessani tuonut eräänä elämän peruskysymyksenä esille kysymyksen: "Kuka minä olen?" Taustalla ei luonnollisesti ole kyse siitä, ettenkö tietäisi kuka olen. Kysymys on siitä, että mihin liittyy se itse kunkin oma olemus ja minä. Olenko sama kuin kuva kasvoistani tai onko se sama kuin käteni ja jalkani tai yhtä kuin oma ääneni.

Luonnollisesti asia on tullut omalla kohdalla esiin myös sen myötä, että tietää itse ulkoisesti muuttuneensa viimeisen reilun kahden vuoden aikana, kun tämä ALS-tauti alkoi ja alkoi muuttaa ulkoista olemustani. Onko se koskenut minään - siihen kuka olen?

Pääsiäisen ilosanomaan kuuluu oleellisena viesti ylösnousemuksesta. Viesti siitä, että Kristuksen elämä ei päättynyt kuolemaan vaan hän nousi kuolleista ensimmäisenä. Miten ja millaisena jäi omalla tavalla arvoitukseksi koska hänen tunnistamisensa oli ainakin joillekin hieman ongelmallista.

Kysymys kuolemasta on maaliskuun aikana pysäyttänyt minut monesti ja luonnollisesti eilinen uutinen Vantaalla tapahtuneesta koululaisen ampumisesta jatkanut tilannetta. Maaliskuun aikana neljä tuttuani on tullut tiensä päähän. Lähin oli tietenkin oma vanhin veljeni, mutta lisäksi vaimoni sukulainen ja kaksi ALS-tautia sairastanutta ystävääni. Elämällä on selvästi rajansa.

Kristittyinä uskomme ylösnousemukseen. Keitä me olemme ylösnoustessamme? Miten olemme tunnistettavissa. Paavali kirjeessään korinttilaisille hyvin muistuttaa siitä, että kun siemen kylvetään maahan ei maasta nouse siemen. Maasta nousee jotain muuta. Nousee kasvi, jonka siemenestä oli kyse. Katoava haudataan, katoamaton nousee. Heikkona haudattu, nousee voimakkaana. Ajallinen lasketaan maahan, hengellinen nousee.

Kuka minä olen - kysymyksenä elää edelleen. Olemme itse kukin jotain muutakin kuin oma kehomme. Milloin puhutaan persoonasta, minästä ja jopa sielusta niin huomaamme puhuvamme enemmästä kuin vain omasta kehostamme. Elämä on enemmän.

Rakkauden uhri

 

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta yhdeksäntoista.

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatu oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatu vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
      - He jakavat keskenään vaatteeni
      ja heittävät puvustani arpaa.
    Juuri näin sotilaat tekivät.
    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.
    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

 

Rakkaat kristityt!

Edellisestä saarnasta täällä Jalkarannassa on kulunut noin 38 vuotta. Aika on vierinyt. Viime aikojen omakohtainen muutos on puhevamma. Siksi joudun puheen selkeyden vuoksi käyttämään teknistä apuvälinettä.

 

Elämään liittyy tiettyjä peruskysymyksiä, joihin vastauksen löytäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Voin esittää niistä kaksi. Ensimmäinen olisi tämä: Kuka sinä olet? Ja toinen – aivan yhtä vaikea olisi tämä: Kuka minä olen? Mikä on tehnyt sinusta ja minusta juuri meidät? Olemmehan me kaikki ihmiset aivan erityisiä persoonallisuuksia. Jokainen meistä on aivan ainut kertainen. Hiljaisella viikolla kysymys, kuka sinä Jeesus olet – nousee luonnollisesti pintaan.

Elämä kantaa sisällään paljon arvoituksia. On paljon asioita, joiden merkityksen voimme keksiä. Asioita, jotka tuntuvat hämäriltä, mutta voivat aueta ymmärrykselle. Mutta arvoituksista poiketen on olemassa myös salaisuuksia. Salaisuuksia, joihin ei ole arvoitusten tavoin ratkaisua. Salaisuudet säilyvät.

Kaksi suurinta salaisuutta lienevät nämä. Alku ja loppu. Tai vielä selvemmin sanottuna. Syntymä ja kuolema.

Kuinka kahdesta solusta, jotka liittyivät toisiinsa, tuli juuri sinä tai minä. Ihminen, joka voi sanoa itsestään – erotukseksi kaikista muista miljardeista ihmisistä- minä. Ainutlaatuinen, ainutkertainen, erilainen – persoonallinen minä. Oma salaisuutensa tämä.

Tai tuo toinen salaisuus. Loppu.  Kuolema. Mitä se on?

Sairaalan huoneen pöydälle on tuotu kynttilä. Kourallinen omaisia on kokoontunut vuoteen ympärille. On hiljaista. Joku pyyhkii poskilta valuvia kyyneleitä. Läheinen, pois mennyt ihminen makaa vuoteella. Hengitys on lakannut. Kivut ovat ohi. Iholla viipyy vielä hivenen lämpöä. Tuntuu kuin rypyt alkaisivat silota. Siinä hän on. Vai onko? Mitä on tapahtunut? Mitä on kuolema. Missä on ”minä”?

Lähes jokaisen kirkon alttarilta tai seinältä löytyy krusifiksi, jossa on kuvattuna Jeesus ristillä. Täällä Jalkarannan seurakuntakodin alttarilla on risti – ja alttarin takaa ulkoa löydämme myös ristin. Moni kantaa ristiä kaulassaan. Tänäänkin. Tosin tuo risti harvoin on krusifiksi, jossa olisi kuvattuna myös ristiinnaulittu. Risti kuitenkin muistuttaa meitä noista tapahtumista, jotka tapahtuivat hieman vajaat kaksituhatta vuotta sitten. Risti muistuttaa hetkestä, josta päivän evankeliumi kertoo. Risti muistuttaa meitä ”pitkäperjantaista”. ”Suuresta perjantaista”. ”Hyvästä perjantaista”. ”Pyhästä perjantaista”. – riippuen siitä millä kielellä asia ilmaistaan.

Päivä vie meidät kuoleman äärelle. Viivymme hetken Jerusalemin kaupungin ulkopuolella Golgatan kukkulan äärellä. Ihmisiä kulkee ohi. He vilkaisevat kukkulalle, jos vilkaisevat. Kaikki eivät vilkaise – koska näky roomalaisten miehittäjien aikaan oli tuttu. Rikollisten naulitseminen ristiin oli tavallista. Nyt näky oli poikkeava. Ristiin oli kirjoitettu viesti. Jeesus nasaretilainen juutalaisten kuningas.

Muutamat sotilaat seisovat hoitamassa miehittäjän tehtäväänsä. Jakavat uhrien vaatteet keskenään – kuitatakseen siitä lisän palkkaansa.

Mutta läsnä on myös Jeesuksen läheisiä. Heille tilanne on aivan toinen.
” Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. ” Näin meille evankeliumin katkelma kertoi.

Maria, Jeesuksen äiti oli tietenkin tuntenut poikansa jo syntymästä lähtien. Nuo muut läheiset olivat tulleet tutuiksi elämän matkan varrella. Mutta Jeesuksesta oli tullut läheinen. Voin vain kuvitella, kuinka tuo hetki satutti ja kosketti syvälle. Tässäkö on kaiken loppu?

He olivat kuulleet, nähneet ja kokeneet koskettavia asioita yhteisellä matkalla. Moni oli saanut tulla terveeksi. Moni – muiden hylkäämä – oli saanut tulla hyväksytyksi. Tuomittu oli saanut kokea armahduksen – kivet oli jääneet heittämättä. Sokea oli saanut näkönsä. Kuuro kuulonsa. Mykkä saanut puhekykynsä takaisin. Spitaalisia eli lepratautisia oli tullut terveeksi. Halvaantunut oli saanut liikuntakykynsä takaisin.  Jopa miehittäjiin kuuluvan upseerin tytär oli saanut avun. Nälkäisille oli tarjottu ruokaa. Muutama kuollutkin oli tullut herätetyksi. Vapahtajamme tuli tunnetuksi siitä, että hän teki hyvää, hän auttoi, hän rakasti. Jeesuksen seuraajilla oli vahva kokemus siitä, kuinka hyvä voittaa, rakkaus voittaa. Siinä oli jotain aivan uutta. Mutta tähänkö nyt kaikki päättyy?

Nyt nämä – joille Jeesus varmasti oli hyvin rakas – seuraavat ristin äärellä kuinka kuolema saapuu ja vie hänet pois, katkaisee yhteyden. Ja vielä silloinkin Kristuksen rakkaus saa ilmauksensa: ”Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.””

Muutamaa päivää aiemmin Jeesus oli ollut Martan, Marian ja Lasaruksen kodissa Betesdassa. Siellä Maria oli voidellut hänet hautaamista varten. No sitä ei Maria ehkä ajatellut. Jeesus tiesi mihin oli kulkemassa – mikä edessä odotti.

Jäähyväispuheessaan Jeesus avasi oppilailleen tuota elämän salaisuutta. Kuka minä olen? Sanomalla näin. ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”

Rakkautta loppuun asti. Sellainen oli Vapahtajamme tie. Vain rakkaus avaa tien. Vain rakkaus kuvaa Jumalamme olemusta. Jumala on rakkaus.

Tämän saarnan ajan seinällä on ollut nähtävissä krusifiksi – muistuttamassa meille pitkänperjantain sanomasta. Tuon krusifiksin olen saanut tädiltäni rippilahjaksi vuonna seitsemänkymmentä. Siis reilut viisikymmentä vuotta sitten. Sillä on aina ollut paikkansa huoneeni seinällä. Vuosien myötä ovat kuitenkin kädet hävinneet. Aluksi se tietenkin harmitti – vuodet kuitenkin opettivat, että me saamme toimia Kristuksen käsinä tässä ajassa. Hän tarvitsee niitä. Hänen rakkautensa tarvitsee edelleen toimijansa.

Katsellessaan Jeesusta ristillä, kantaessaan hänet iltapäivällä hautaan – eivät hänen läheisensä voineet ymmärtää mistä oli kyse. Salaisuus, suru ja kaipaus täytti mielen. Me tiedämme mitä sitten tapahtui, me näemme ristillä sovittajan, Vapahtajan. Tuon salaisuuden ääreen me kristittyinä palaamme pääsiäisenä. Nyt kuolema oli vain salaisuus. Onneksi me tiedämme, valo koittaa. Hyvä voittaa.

Taivas koskettaa maata...

Teini-ikäinen tyttö on raskaana. Odottaa lasta – aivan ensimmäisiä viikkoja. Kuka on isä? Kysymys alkaa kiertää naapurustossa. Ei tietoa. Tuttu poikaystävä – sulhanen, hyvätapainen mies - uhkaa jättää. Hän tietää, ettei hän ainakaan ole tuleva isä. Koko juttu on kiusallinen. Naapurustossa jo kuiskitaan. Sulhanen aikoo hylätä raskaana olevan tyttösen kaikessa hiljaisuudessa – ettei nouse niin suurta hälyä, kuin muuten voisi syntyä. Voi Maria parka – kuinka hänen käy? Mikä häpeä tämä on hänen vanhemmilleen!

Tyttö lähtee tätinsä Elisabetin luokse – pois naapurien silmistä. Ja olihan tilanne äidillekin todella hämmentävä. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa isätön lapsi on hylkiö.

Ei mitenkään harvinainen tarina. Nuoria tyttöjä on tullut raskaaksi maailman sivu – aina ei isäkään ole ollut tiedossa. Useimmiten seuraukset ovat olleet kiusalliset – nykysuomessa ei enää juurikaan häpeän aihe – mutta yksi sukupolvi taaksepäin vielä sekin.

Mistä toimeentulo? Talous tiukalla? Kuinka käy koulutuksen?

Kertomus Jeesuksen syntymästä, Marian alkavasta raskaudesta voisi hyvin kuulostaa joltain tällaiselta tai sisältää tällaisia piirteitä. Idylliset kuvat nuoresta neitsyestä, joka ottaa kaiken mukisematta vastaan enkelin ilmoituksesta ovat aika kaukana. Naapureiden silmissä tilanne näytti ihan joltain muulta. Neitseellisestä syntymästä ei oltu kuultu silloin – niin kuin siitä ei ole kuultu vieläkään. Lähtökohtaisesti lapsella on sekä isä että äiti.

Tässä on kuitenkin kyse jostakin aivan muusta. Taivas koskettaa maata. Jumala tulee ihmiseksi. Olemme tekemisissä kristillisen uskon mielettömyyden kanssa – uskomme ytimen kanssa. Jumala on tullut ihmiseksi. Järkeen uskovalle se on mahdotonta.

Jumala syntyy elämän ristiriitojen keskelle. Hän syntyy isättömäksi. Hän syntyy inhimillisen häpeän keskelle – yllättäin. Hän syntyy ulkonaisesti huonoihin olosuhteisiin. Ei loistoon eikä hyvinvoinnin keskelle. Työläisperheeseen. 

Edessämme on kaksi hyvin erilaista maisemaa – toinen hyvin inhimillinen ja kipeä. Toinen taas avaa huikeat näköalat. Jumala tulee ihmiseksi juuri heikkouden keskelle, raadollisen elämän keskelle. Me tiedämme Raamatun lehdiltä ja perimätiedon perusteella, että Joosef otti Marian ja Jeesuslapsen hoitoonsa – hän ei jättänyt heitä – mutta kuoli ilmeisesti hyvin varhain. Jeesuksen nuoruuskertomuksessa – Jeesus 12 vuotiaana temppelissä – hän vielä on mukana, mutta ei enää myöhemmin. Jeesusta pidetään isättömänä – hän on Marian poika (ei Joosefin) ilmeisesti vailla oikeuksia yhteiskunnassa. Hänessä Jumala tuli ihmiseksi.

Evankeliumitekstinä on Marian ilmestyspäivänä Marian ylistysvirsi. 

Hän näkee enemmän kuin muut, ymmärtää enemmän kuin muut – aavistaa jo mistä on kyse.

- Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
      minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,
      sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.
      Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi,
      sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.
      Hänen nimensä on pyhä,
      polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa
      niille, jotka häntä pelkäävät.
      Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja,
      hän on lyönyt hajalle
      ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään.
      Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan
      ja korottanut alhaiset.
      Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
      mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.

Jumala tulee ihmiseksi siellä, missä ei nähty mitään hyvää. Hän valitsee tavallisuuden. Jumala valitsee alhaisen. Hän valitsee sen, joka ei inhimillisten mittapuiden mukaan ole sopiva. Tuon ajan juutalaisten normien mukaan Maria olisi pitänyt kivittää. Jumala on läsnä heidän keskellään, joita muut halveksivat. Arvomaailma menee sekaisin. Hän syöksee vallanpitäjiä valtaistuimilta ja korottaa alhaiset. Rikkaat lähtevät tyhjin käsin, mutta nälkäiset ravitaan.

Marianpäivä katkaisee paastonajan – tänään lauletaan hallelujat ja muut ylistykset – mutta oikeastaan Marian päivä jo kertoo Jumalan ihmiseksi tulemisen luonteen. Hän tulee häpeän keskelle, kivun keskelle, elämän vaatimattomuuden keskelle, hän ei tule juhlaan vaan arkeen. Hän tulee niiden keskelle, jotka ovat heikoilla.

Heikot tulevat nähdyksi ja kuulluksi ja siitä alkaa kummuta sydämen kiitos.

Missä on taivas?

Herra, sinä olet minut tutkinut,

sinä tunnet minut.

      Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät,

      jo kaukaa sinä näet aikeeni.

Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,

perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.

      Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,

      jota sinä, Herra, et tuntisi.

Sinä suojaat minua edestä ja takaa,

sinä lasket kätesi minun päälleni.

      Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä,

      siihen ei ymmärrykseni yllä.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,

minne voisin paeta sinun edestäsi?

      Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä,

      vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.

Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin

tai muuttaisin merten taa,

      sielläkin sinä minua ohjaat,

      talutat väkevällä kädelläsi.

Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon",

sinulle ei pimeys ole pimeää,

      vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste,

      pimeys kuin kirkas valo.

Ps. 139:1–12

Sinä tunnet minut - toteaa psalmin kirjoittaja. Se on hyvä kokemus. Missä olen? Minne menen? Senkin Jumala tietää.

Olen monessa yhteydessä vuosien varrella todennut, että eräs elämän peruskysymyksiä on: Kuka minä olen. Mikä on se minä itse?

Onhan asia tietenkin jossain määrin varmaan itse kullekin selvä, mutta kuitenkin siihen voi liittyä omat arvoituksensa varsinkin riippuen tilanteesta, jossa elämänsä aikana elää.

Minulle aika on käynyt yhä vaikeammaksi. Kuka minä olen? Olen vuosien varrella iloinnut siitä, että olen saanut olla hyvin monien ihmisten kanssa kontaktissa. Olemme jutelleet, vaihtaneet kuulumisia. Mutta te, jotka minut tunnette, tiedätte tilanteen muuttuneen oleellisesti.

Ennen saatoin pysähtyä juttelemaan kenen kanssa tahansa. Nyt heilautan vain kättäni tutuille. Jos satun istumaan pöydässä, jossa tutut ihmiset juttelevat on minun osani vain kuunnella. Normaaliin keskusteluun en vain ehdi mukaan, koska puhuminen käy vain apuvälineen kautta ja kirjoittamiseen aina menee oma aikansa. Ja äänikin liian hiljainen.

Toki ajatuksensa voi ilmaista. Mutta ajatukset ovat usein hyvin pelkistettyjä ja lyhyesti ilmaistuja. Näin se vain menee. Kuka minä olen?

Se, että mikään ei Jumalalta ole salattuna, tuntuu tietenkin hyvältä. Hän tietää missä mennään. Hän on läsnä - missä sitten olemmekin.

Missä on taivas? Yläpuolella? Alapuolella - siis maapallon alapuolella. Onko taivaalla ja avaruudella tekemistä toistensa kanssa? Missä Jumala on? Missä Vapahtajamme? Onko enkelit lähellä vai kaukana? Millainen on todellisuus?

Missä olenkin - Hän on läsnä. Siinä meidän toivomme.

Erimielisyyttä ja sopua

Kehotan teitä, veljet, varomaan niitä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta ja houkuttelevat teitä luopumaan niistä opetuksista, jotka olette saaneet. Pysykää heistä erossa. Sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta vaan omaa vatsaansa, ja kauniilla ja vakuuttavilla puheillaan he pettävät vilpittömien sydämet. Teidän kuuliaisuutenne on tullut kaikkien tietoon. Siksi olen teistä iloinen ja toivon, että olisitte taitavia hyvässä mutta taitamattomia pahassa. Rauhan Jumala on pian murskaava Saatanan teidän jalkojenne alle. Herramme Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne.

 Room. 16:17–20

Paavali kirjeensä lopulla varoittaa lukijoitaan heistä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta. Pitäisikö tästä oppia jotain tai tehdä jotain johtopäätöksiä meidän ajassamme.

En arvaile millaisista opetuksista Paavalin aikaan oli kyse. Ymmärrän sen, että kaikille ajoille ominaista voi hyvin olla se, että mielipiteillä halutaan etsiä omaa etua. Palvelevat omaa vatsaansa - niin kuin Paavali kirjoitti.

Paavalin kirje roomalaisille on varsin pitkä ja kirje luonnollisesti kätkee sisälleen monenlaista opetusta. Mikä on se ydin, joka mieleeni jää hänen tekstejään lukiessani?

Minulle ydin luonnollisesti on se, että syntinen pelastuu Kristuksen armahtamana. Armahdettu voi kokea Jumalan rakkauden. Rakkaus herättää rakkauden lähimmäisiin.

Kristittyjen kesken monista asioista voi olla hyvinkin erilaisia mielipiteitä - mielipiteet eivät kuitenkaan ole se ydin. Ydin on yhteinen Vapahtajamme. 

Missä minä olen?

Eräs kuluvan viikon teksteistä on Raamatun alkulehdiltä löytyvä syntiinlankeemuskertomus. (1. Moos. 3: 1-19)

Sen tekstin pohjalta tuli saarnattua vuonna 2016. Mielenkiintoista mielestäni se, että monet perinteiset vanhat kertomukset liittyvät elämän arkeen. Jos kiinostaa niin lue:

 

Rakkaat kristityt;
tänään tässä saarnassa haluan poikkeuksellisesti pysähtyä päivän ensimmäisen lukukappaleen äärelle. Palaamme siis aivan Raamatun alkulehdille. Raamattuhan alkaa niin kutsutuilla alkukertomuksilla. Kertomukset ovat vanhoja. Ne eivät ole biologiaa, ne eivät ole historiaa – ne ovat jotain muuta. Ne ovat varhaisia kertomuksia siitä, miksi kaikki on olemassa ja miksi asiat ovat nyt niin kuin ne ovat. Alkukertomuksissa kerrotaan maailman luomisesta, paratiisista, lankeemuksesta, ensimmäisestä veljesmurhasta jne.

Nuo ikiaikaiset kertomukset kertovat jotain aivan oleellista elämästä. Ja tänään haluan pysähtyä tutun syntiinlankeemuskertomuksen äärelle. Sehän on tuttu. Muistamme kyllä kertomuksen siitä kuinka käärme houkutti Eevan antamaan kielletyn hedelmän Aatamille – joka söi.

Kaikki alkaa paratiisista – ajasta, jolloin kaikki on hyvin. Mutta kertomus päättyy siihen, ettei mikään tunnu olevan hyvin – ihminen on karkotettu tuosta onnellisesta tilasta. Olemassaolo on muuttunut kiroukseksi.

Syntiinlankeemuskertomus on kertomus ihmisen muuttumisesta. Käärme on houkutellut. Ihminen on suostunut houkutukseen. Jumalan käsky on rikottu. Yhteyteen on tullut särö.

Jumala tulee paratiisiin – aiemmin se oli merkinnyt keskustelua ihmisen kanssa. Mutta nyt jotain on muuttunut. Ihminen on lähtenyt pakoon. Hän huomaa olevansa alasti ja häpeää alastomuuttaan – jota siis ei aiemmin ollut hävennyt ja niin hän pakenee paratiisin puiden sekaan. Alastomuus on enemmän kuin olla vaatteitta. Mitä tapahtuu, jos paljastun sellaisena kuin olen? Häpeä on astunut kuvaan mukaan.

Jumala palaa paratiisiin ja kysyy: ”Missä sinä olet?”

Ei Jumala esitä kysymystä siksi, etteikö hän tietäisi, missä ihminen on. Mitä sinä tänään vastaisit? Missä sinä olet? Missä olet elämässäsi? Ei Jumala siihen vastausta tarvitse – minä tarvitsen oman vastaukseni ja sinä tarvitset omasi. Missä olet? Mitä sinulle kuuluu? Mitä sinulle on tapahtunut?

Vastaus voi olla: ”En tiedä!?” Jos niin, se kuvaa mitä parhaiten sitä, kuinka eksyksissä me ihmiset voimme itseltämme olla. Emme tavoita edes itseämme.

Jumalan kysymys syntyy huolesta. Jumalan kysymys syntyy rakkaudesta. Hän ei ole muuttunut – hän rakastaa edelleen luotuaan. Hän on huolissaan. Jotain on nyt vialla. ”Missä sinä olet?”

Ihminen pakenee. Ihminen häpeää itseään.

Kun ihminen aiemmin oli kokenut Jumalan läsnäolon lohdutuksena, ilona ja rohkaisuna – hän alkaakin kokea tuon läsnäolon pelottavana, paettavana, uhkauksena jopa kirouksena. Ihmisen mieli on muuttunut.

Nykyään ei ole muodissa puhua synnistä – ei ehkä pahuudestakaan. Mutta tästä on kysymys. Häpeä ja syyllisyys ovat kokemuksia, jotka taidamme itse kukin tunnistaa omassa elämässämme. Ne kertovat ihmisen onnettomuudesta. Ne kertovat arvottomuuden kokemuksesta ja elämän merkityksettömyyden kokemuksesta. Jotain on särkynyt. Vain jonkinlainen kaipaus paratiisin ihanuuteen on säilynyt – usko siihen, että joskus kaikki oli hyvin – tai että ehkä joskus kaikki tulee vielä olemaan hyvin.

Syntiinlankeemuskertomus on kertomus siitä, että joskus ihmisen historian alkuhämärässä tapahtui jotain. Ihminen vieraantui Luojasta – ja samalla itsestään – ja alkoi hävetä itseään. Jotain on tapahtunut kauan sitten – jos kaipaat siitä todistetta, lue päivän lehdet ja kuuntele uutiset. Ihmisten maailmassa on jotain pahasti pielessä.

Kertomuksen eräs juoni on vielä sekin, että mies sysää syyn ensiksi naiselle – ja lopulta Jumalalle, joka oli naisen antanut. Ja nainen vierittää syyn käärmeelle. Vastuu ei ole minun – vastuu on aina jonkun toisen.

Syntiinlankeemuskertomus kätkee sisälleen paljon sellaisia juonteita – jotka tuntuvat kovin arkisilta tämän päivän elämässä.

Päivän evankeliumi avaa eteemme toisenlaisen kertomuksen kiusauksista. Jeesus on paholaisen kiusattavana – mutta hän torjuu kiusauksen. Hän tuli ihmiseksi – ja ihmisenä osalliseksi ihmisten kiusauksista ja koettelemuksista.

Kun me paastonajan myötä käymme seuraamaan Kristuksen kärsimystietä – se tie alkaa tästä. Kristus kantaa ihmisyyden kuorman. Hän suostuu näkemään nälkää, hän suostuu siihen, että Jumala on Jumala ja ihminen on ihminen.

Miksi? Että meille olisi tie auki paluuseen olla ihminen. Olla sinä. Ja olla minä. Häpeämättä. Pakenematta. Jumalan edessä paljaana – hänen rakkautensa ei kadonnut ihmisen langetessa.