Sydämestä

 

"Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus vastasi hänelle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” Silloin Johannes suostui hänen pyyntöönsä.

    Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”"

Matt. 3: 13–17

Rakkaat kristityt.

Vanhassa Testamentissa on kertomus siitä, kuinka Samuel on valitsemassa kuningas Saulille seuraajaa. Tuosta yhteydestä on tällainen sana: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.”

Tuo -ehkä tuttukin- Raamatun ilmaus muistuttaa minua eräästä minulle tärkeästä asiasta. Ihmisen sisäinen elämä on hyvin totta.

Me näemme toisemme. Me voimme kuunnella toistemme kuulumisia. Me saatamme nähdä toisistamme jotakin. Mutta on jotain mitä me emme näe – me emme näe toistemme sisäiseen elämään. Emme näe, missä ajatukset liikkuvat. Me emme näe toistemme tunteita – joskus toki voimme niitä arvella. Sisäinen maailma on salattu – kokemuksemme elämästä voivat olla hyvin erilaisia. Tai yhtä totta lienee sekin, että se, mitä pidämme kaikkein yksityisimpänä ja ehkä intiimeimpänä kokemuksena – onkin itse asiassa hyvin yleinen kokemus.

Tänään haluaisin pysäyttää sinut oman sisäisen maailmasi ääreen. Mitä sinne kuuluu? Mistä sinä tänään sydämessäsi iloitset? Mitä sinä tänään sydämessäsi suret? Mitä pelkäät, mistä ehkä olet vihainen? Sisäinen maailma on hyvin tosi – jos sydämessäsi koet jotain (ihan mitä vaan), ei kukaan voi sanoa sinulle: et voi kokea noin.

Me emme näe toistemme sisäiseen maailmaan – ja siksi kai jonkinlainen yksinäisyys kuuluu hyvin monen elämän peruskokemuksiin. Olen omassa sisäisessä maailmassani lopulta varsin yksin.

Mutta tuo aluksi siteeraamani Vanhan testamentin teksti kertoi: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.” Jumalan edessä tilanne on kuitenkin toinen – hänelle tuo sisäinen todellisuus on näkyvä.

Sisäiseen todellisuuteemme, sydämeemme, sijoittuu myös usko. Mitä kuuluu uskolleni? Miten se voi? Kuinka on luottamukseni laita? Näyttäytyykö uskoni minulle – vai onko se kateissa? Onko minulla kosketusta elämäni pohjaan tai perustaan. Usko ja epäily kulkevat niin käsi kädessä, että kysymys varmuudesta ei useinkaan sovi samaan kuvaan uskon kanssa.

Mistä kaikki tämä tällainen sisäisen maailman pohdiskelu minussa heräsi. Se heräsi tällä kertaa tämän sunnuntain Vanhan testamentin tekstin äärellä. Vanhan testamentin tekstissä profeetta Jesaja ennusti tulevasta Messiaasta näin:

”Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman, minun valittuni, johon olen mieltynyt. Henkeni olen laskenut hänen ylleen, hän tuo oikeuden kansojen keskuuteen.

Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla. Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.”

Minulle teksti puhuu tänään kahdesta asiasta. Ensiksi: Vapahtaja – hän, joka syntyi pieneksi lapseksi – ja lopulta kärsi ristinkuoleman ”ei huuda eikä melua.” Kristus ei huutele kaduilla. Kristus puhuu usein hiljaisuudessa. Kristus puhuu usein hiljaa. Hän puhuu hiljaa sydämelle. Hän puhuu hiljaa sinne, missä sinä olet yksin.

Kun usko tuntuu vain vaivoin lepattavalta liekiltä – hän ei sitä sammuta. ”Lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” Hänen hoidossaan on jotain hyvin herkkää. Kun koen itseni murtuneeksi – hän ei muserra.

Sisäisen maailman todellisuuden me voimme peittää toisiltamme – ja usein kaiketi onkin niin, että jos joku on sisältä hyvin herkillä, hän saattaa pukea sen kovuudeksi peittääkseen haavoittuvuutensa. Surullista – mutta totta.

Mitä kuuluu uskolleni? Miten se voi?

Me emme tiedä, mitä Jeesus koki ja tunsi pyytäessään Johannesta kastamaan itsensä. Toki tiedämme tuon keskustelun, jonka hän Kastajan kanssa kävi. Mutta oli hänen mielessään liikkunut sitten mitä tahansa kaste merkitsi hänelle vahvaa vakuutusta siitä, kuka hän oli: ”Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”” Tuon hetken on täytynyt merkitä jonkinlaista sisäistä vakuuttumista.

Olen uskaltanut ajatella niin, että on mahdollista, että Jeesuksellakin oli heikot hetkensä. Oli hetkensä, jolloin hän kyseli kutsumuksensa perään. Ihmisyyteen kuuluu kysymys: ”Kuka minä olen?” Miksi Jeesuskin ei olisi kysellyt sitä? Voiko olla ihminen kyselemättä tuota elämän peruskysymystä?

Haluan uskoa niin, että Jeesukselle kaste oli vastaus tuohon kysymykseen. Hän sai ulkoisen vakuutuksen: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”

Kasteella on merkityksensä silloin, kun usko on heikoilla. Kaste on ulkoinen merkki lupauksesta, joka meille on annettu. Päivän toisessa lukukappaleessa viitataan tähän näin: ” Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.”

Kun uskon liekki palaa vain lepattaen – saamme muistaa, että Jumala on pelastanut meidät pelkästä armosta. Kasteessa hän on pessyt meidät kerran puhtaaksi ja meistä tuli hänen lapsiaan. Lutherin kanssa voimme sanoa: ”Olen kastettu – olen pelastuva.”

Kaste ja ehtoollinen ovat niitä ulkoisia apuvälineitä, joilla Jumala hoitaa sisäistä elämäämme. Hän hoitaa sitä, jotta luottamus elämän kannattelevaan perustukseen voisi säilyä.

Ihmiseksi

"Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.

    Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: "Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä."

    Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:

      - Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,

      ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -

      se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.

Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen."

Matt. 1: 18-24

Rakkaat kristityt!

”Minä se en ole” – mahtoi olla Joosefin ensimmäinen vastaus mielessä nousevaan kysymykseen: ”Kuka on syntyvän lapsen isä?”

Tiedän kyllä, että moni kristitty haluaisi sulkea korvansa koko kysymykseltä – tai ohittaa sen jotenkin turhana. Kautta kristikunnan on jo kaksi tuhatta vuotta julistettu sanomaa siitä, kuinka neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan.

Mutta tuskinpa tuo vastaus oli Joosefille itsestään selvä. Eiköhän ensimmäinen ajatus ennemminkin ollut: ”Tuo tyttö, joka on minulle luvattu – odottaa lasta. Mutta minä en ole isä – kuka on?”

Se mahtoi olla hyvin kipeä kokemus – ja voin kuvitella, että kipeästä kokemuksesta oli kyse myös Marian kohdalla. Hänen täytyi tietää, mitä hänestä ajatellaan. Nuori tyttö – sitähän neitsyt silloin tarkoitti – odottaa lasta. Liekö ollut jo viidentoista. Tuskin hän oli paljon vanhempi. Avioliiton solmimisikä kun oli huomattavasti aiemmin kuin meidän aikanamme.

Lain mukaan Maria olisi pitänyt kivittää – ja niin olisi ehkä käynyt, jos Joosef ei olisi ottanut syntyvää lasta omiin nimiinsä. Jos Joosef ei olisi saanut unessa viestiä enkeliltä – ehkä me emme olisi viettämässä joulun aluspäiviä.

Aika oli täysin toinen kuin tämä meidän elämämme aika. Yhä meidän aikanamme naisten asema maailmassa on huomattavasti heikompi kuin miesten – mutta tuohon aikaan sitä ei edes asetettu kyseenalaiseksi. Yhteiskunta oli patriarkaalinen – ja sillä hyvä. Asiat katsottiin vahvasti miesten näkökulmasta. Tästä syystä oli hyvin merkittävää, että Joosef otti Marian ja syntyvän lapsen omakseen.

Tutussa Luukkaan jouluevankeliumissa – jonka siis kuulemme huomenna ja ylihuomenna - tämä tulee vielä paljon vahvemmin esille. …”Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta”… Jeesus laskettiin siis Joosefin sukuun kuuluvaksi.

Joosef katoaa evankeliumeista pian Jeesuksen lapsuuskertomusten jälkeen. On arveltu, että hän kuoli varsin varhain.

Kysymys Jeesuksen isästä kuitenkin mitä ilmeisimmin jäi elämään. Markuksen evankeliumissa kerrotaan näin: ” Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli? Täällä hänen sisarensakin asuvat, meidän keskuudessamme." Näin he torjuivat hänet.” Sanat liittyvät tilanteeseen Jeesuksen kotikaupungissa Kapernaumissa – jossa hänet asetettiin hyvin kyseenalaiseksi. Jeesusta kutsutaan Marian pojaksi.

Patriarkaalisessa yhteiskunnassa se oli suuri loukkaus. Vaikka Joosef olisi kuollut – Jeesusta olisi pitänyt ilman muuta kutsua Joosefin pojaksi. Jos lasta kutsuttiin äidin mukaan – se kertoi jotain syntyperästä. Jos tämä pitää paikkansa – silloin Jeesus oli monien silmissä toisen luokan kansalainen, vailla kansalaisoikeuksia – ja esimerkiksi vailla oikeutta perustaa oma perhe.

Rakkaat kristityt. Herran syntymä on lähellä. Huomenna on jouluaatto. Ylihuomenna joulu – Kristuksen syntymäjuhla. Jumala tuli ihmiseksi.

Jumala tuli ihmiseksi. Hän ei syntynyt palatsiin – kuninkaalliseen perheeseen. Hän ei syntynyt maan mahtavien joukkoon, heidän joukkoonsa, joilla on valtaa. Hän ei syntynyt edes kovin perinteiseen tavalliseen perheeseen. Hänen syntymänsä ympärille liittyi paljon kysymyksiä. Häpeääkin. Hän ei tullut rikkauden keskelle – hän syntyy keskelle köyhyyttä.

Jumala tulee ihmiseksi. Hän syntyy sen raadollisuuden keskelle, mitä tämä ihmiselämä vain voi olla.

Tämä ulottuvuus, josta kaikki kiiltokuvamaisuus on kaukana – unohdetaan usein joulupuheissa. Ja kuitenkin siitä näkökulmasta avautuu aivan uusi syvyys Jumalan rakkauden luonteesta.

Tällaisen Vapahtajan syntymäjuhlaan saamme ystävät olla valmistautumassa.

Tässä ajassa

 

Jeesus sanoi:

    ”Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät. Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.”

    Hän esitti heille myös vertauksen:

    ”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.”

    (”Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä, niin että se päivä yllättää teidät niin kuin ansa. Sitä päivää ei vältä yksikään, joka maan päällä elää. Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa itsellenne voimaa, jotta selviäisitte kaikesta siitä, mikä on tapahtuva, ja kestäisitte Ihmisen Pojan edessä.”)

Luuk. 21: 25-33 (34-36)

Rakkaat kristityt!

Mihin tämä maailma on menossa? Tiedotusvälineet ovat täynnä huolestuttavia uutisia. Ne ovat niitä niin täynnä, että yksi ja toinen haluaa mieluiten ohittaa uutiset – kuin ahdistua niiden äärellä. Lähes joka päivä me kuulemme uutisia ilmaston lämpenemisestä – tai siitä, että Yhdysvaltojen presidentti ei usko hallintonsa raportteja aiheesta. Me kuulemme uutisia hirmumyrskyistä, kuivuudesta, maastopaloista, nälänhädästä – itse eläessämme turvallisesti kotimaassamme.

Sodat ja väkivallanteot eivät osoita laantumisen merkkejä – päinvastoin. Hätäkokouksia joudutaan pitämään jatkuvasti.

Mihin tämä maailma on menossa? Huoli on aiheellinen.

Kun päivän evankeliumia ja uutisia lukee rinnakkain, nousee välittömästi ajatus: niinpä, elämmekö todella viimeisiä aikoja? Onko ihmiskunta ajamassa itsensä lopullisesti ansaan tuhoten elämän mahdollisuudet?

Kokemus siitä, että ihmiskunta elää historiansa päätöstä ei ole uusi. Jo ensimmäiset kristityt Rooman valtakunnan alaisuudessa uskoivat aikojen lopun ja Kristuksen paluun olevan lähellä. Historian eri vaiheissa sama on koettu ja aikojen merkkejä on tulkittu lopun merkeiksi. Ja niin on nytkin. Ei näytä hyvältä. Ajan merkit eivät anna mitenkään hyvää signaalia. Päinvastoin.

Tällaisiin tunnelmiin olisi helppo jäädä, jos pysähtyisi vain päivän evankeliumin ensimmäisiin lauseisiin. On totta, että moni jää vain pelkoihinsa – tai turruttaa itsensä niin, ettei mikään kosketa.

Evankeliumin viesti on kuitenkin lopulta toisenlainen. Jeesuksen puheet eivät koskaan olleet sellaisia, että hän olisi jättänyt kuulijansa epätoivon valtaan: tästä ei tule mitään. Kaikki on loppu. Tuho on edessä. Elämä maapallolla päättyy. Ihmiskunta tuhoutuu. Jeesuksen viesti sisältääi aina toivon.

 ”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä.”

Minulle se merkitsee viestiä siitä, että Jumala ei ole unohtanut meitä. Tämä maailma on edelleen Jumalan maailma. Vapautus on edessä - onhan Vapahtaja jo tullut. Ihmiskunta ei tuhoa Jumalan luomakuntaa. Ihmiskunta ei voi lopullisesti tuhota tätä ihmeellistä planeettaa, joka vilisee elämää. Pilata se sitä näköjään voi - käyttämällä ja kuluttamalla enemmän kuin mitä planeettamme tuottaa – mutta tuhoon se ei sitä johda. Aika tulee, jolloin  Jumalan valtakunta toteutuu.

Kun Jeesus opettaa aikojen lopusta – valtakunnan tulemisesta - hän antaa meille neuvon elämää varten. Neuvo on hyvin yksinkertaiselta kuulostava: “Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa itsellenne voimaa, jotta selviäisitte kaikesta siitä, mikä on tapahtuva, ja kestäisitte Ihmisen Pojan edessä.”

Pysykää valveilla. Se ei tarkoita – valvokaa öitänne. Pitäkää silmät ja korvat auki. Seuratkaa, mitä ympärillänne tapahtuu. Älkää turtuko maailman menoon - eläkää todeksi Jumalan rakkautta ja antakaa sen kulkea kauttanne siihen ympäristöön, jossa elämme. Rukoilkaa voimia siihen.

Vapahtaja on lähellä. Hänen hyvä tahtonsa toteutuu. Meidän aikamme on täynnä turruttavia asioita. Mielen voi turruttaa niin kemiallisilla aineilla kuin jatkuvalla kulutuksella. Mielihyvän etsiminen jatkuvasti johtaa mahdottomaan – koskaan et ole tyytyväinen. Siksi: älä eksy maailmassa vallitsevaan turruttavaan huumaan.

Laske jalkasi turvallisesti maan pinnalle. Katsele elämää ympärilläsi. Tämä on Jumalan maailma – maailma, jota hän ei hylkää. Jumala tuli ihmiseksi – meidän tähtemme.

Aika rientää

 

Aika rientää

Aika on mielenkiintoinen asia. Adventti aloittaa aina uuden kirkkovuoden. Kirkkovuosi vaihtuu hieman eri aikaan kuin normaali vuosi, mutta aina se merkitsee, että yksi vuosi jää taakse ja uusi alkaa.

Me elämme aina ajassa. Aikaan liittyy eräs mielenkiintoinen piirre. Voimme muistella mennyttä aikaa, elämämme historiaa. On helppo muistella mitä tapahtui eilen tai mitä tapahtui vuosia sitten. Minä esimerkiksi voin muistella mitä tuli tehtyä niiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jotka tuli asuttua Lieksassa ja siellä tehtyä töitä pappina.

Tulevaisuuteen meillä tietenkin liittyy kaikenlaisia unelmia, suunnitelmia ja toiveita, mutta toteutuvatko ne vai jäävätkö toteutumatta? Sitä emme voi tietää. Emme voi tietää, koska aikaan liittyy sellainen ominaisuus, että elämme vain tätä hetkeä. Tulevaisuus on aina salaisuus.

Aikaan liittyy myös sellainen ominaisuus, että se on monessa mielessä hyvin rajallinen. Kaikilla meillä on tuttuja, joiden aika tässä ajassa on tullut päätökseen. Niin se vain on jokaisen kohdalla.

Adventin ajan usein mieltää jouluun liittyväksi ajaksi ja toki on se niin, että alkaa olla joulumyyjäisten ja joululaulujen aika. Mutta jos istut ensimmäisenä adventtisunnuntaina kirkonpenkissä, kuulet kuinka Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin. Kertomus on aivan sama kuin palmusunnuntaina pääsiäisen alla. Adventti muistuttaakin Jeesuksen historiasta siltä osin, kun hän on käymässä viimeisiä askeleitaan maanpäällisen elämänsä aikana.

Ennen tuota matkaa hän totesi seuraajilleen: ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kuin että antaa henkensä ystäviensä tähden.”

Kun mietin oman elämäni viime vuosia eräs käännekohta oli lähes kolme vuotta sitten kun puheestani katosi r-äänne. Vei aikansa ennen kuin selvisi, että kyse oli ALS-taudista. Sen luonteeseen kuuluu, että se etenee askel askeleelta. Ja niin tietenkin on tapahtunut.

Tuollaiset muutokset saavat miettimään menneisyyttä. Pappina sitä tietenkin miettii, että mitähän sitä oikein on tullut tehtyä ja puhuttua. Se sai minut kokoamaan pari saarnakirjaa viimeisiltä pappisvuosilta ja kun vanhoja saarnojaan lueskeli vuosien jälkeen, itsekin yllättyi. Jos pitäisi tiivistää viestini on se yksinkertaisesta tämä: Olet Jumalan rakastama – siksi Hän lähetti Poikansa tänne – rakasta sinä lähimmäisiäsi.

Taakse jäänyt elämä on omaa historiaa, tulevaisuus kätkee salaisuutensa. Ajan rajallisuus on totta, mutta sitä seuraa ikuisuus.

Siunattua adventtiaikaa

Seppo Apajalahti

Koko lehden löydät osoitteesta: https://www.lieksanseurakunta.fi/info-ja-asiointi/seurakuntaviesti

Silmät avoinna - valvokaa

 

Jeesus sanoi opetuslapsille:

    ”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.

    Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”

Matt. 24:36–44

Rakkaat kristityt!

On monenlaisia unia. On niitä, joiden toivoisimme jatkuvan. Ne ovat hyviä ja onnellisia unia. Ja on unia, joita kutsumme painajaisiksi – joista herätessämme iloitsemme, että se oli vain unta. On unia, joista kerromme – ja on unia, joista emme missään tapauksessa kerro kenellekään.

Yhtä kaikki – unet ovat hyvin tärkeitä. Ymmärrykseni mukaan unet kertovat aina jotain meistä itsestämme. Ne kertovat missä minän tiedostamaton puoli työskentelee. Moni on löytänyt uniaan tarkastelemalla ratkaisuja arjen pulmiin. Unet voivat avata uusia näköaloja. Unet ovat tärkeitä. Tänään kuitenkin pitäisi saarnata jostain, joka on ihan muuta – eli valvomisesta, onhan valvomisen sunnuntain.

Unen ja valveilla olon ero on selvä. Unessa olija elää todeksi sisäistä maailmaansa – tavalla tai toisella. Sen sijaan valveilla oleva tarkkailee ulkopuolellaan olevaa todellisuutta, on siitä tietoinen.

Pysähdyn taas miettimään, millaiseen evankeliumin ympäristöön päivän ilosanoma asettuu. Matteuksen evankeliumin käsillä oleva luku puhuu viimeisistä ajoista. Jeesus aloittaa puheensa puhumalla Jerusalemin temppelin hävittämisestä, sitten hän jatkaa ensimmäisistä lopun merkeistä ja puhuu suuresta ahdingosta ja lopulta paluustaan takaisin – johon siis päivän evankeliumi liittyy.

Ensimmäisillä kristityillä oli vahva usko siihen, että Kristus palaa pian. Tunnelma oli vähän sellainen, että aika on lyhyt, nyt on kiire. Valtakunta tulee.

Olivatko he väärässä? Nyt on kulunut ja kaksituhatta vuotta – eikä ole Kristus tullut toista kertaa tänne. Olivatko ensimmäiset kristityt väärässä? Eikö valtakunta tulekaan?

Palaan päivän ilosanoman äärelle. ”Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään.” Jeesus kuvaa kuinka viimeisinä aikoina elämä jatkuu aivan normaalisti. Ihmiset tekevät sitä, mitä on aina tehty: syödään, juodaan, perustetaan perheitä… ja yhtäkkiä Kristus tulee, aika täyttyy odottamatta. Toiset ovat siihen valmiina, toiset eivät ole.

Elämässä rajat tulevat vastaan monella tavalla – me odotamme oikeastaan kahdenlaista päätöstä: ensiksi aikojen loppua, Kristuksen paluuta kunniassaan – niin, että kaikille on selvää, mitä nyt tapahtuu – mutta toisaalta myös henkilökohtaista kutsua. Sitä kutsua, jota kutsumme kuolemaksi. Sitä kutsua, jota tiedämme odottaa – mutta, joka siitä huolimatta hyvin usein tuntuu tulevan yllättäin.

Kummasta sitten puhummekin – tämän päivän ilosanoma kutsuu olemaan valmiina. Ja huomaa – puhun todella ilosanomasta siksi, että kyse on siitä, että puhumme Kristuksen tulemisesta tai Kristuksen luokse menemisestä – Kristuksesta joka tapauksessa. Hänestä, joka rakastaa meitä, armahtaa – on tehnyt rauhan Jumalan ja meidän välillemme. Hän on tulossa, hänen luokseen olemme menossa.

Palaan jälleen alkuun: uneen, heräämiseen ja valvomiseen. Yritän sanoittaa näitä käsitteitä jotenkin tähän evankeliumin ympäristöön sopiviksi.

En voi välttää ajatusta, että elämä, jota ympärilläni näen – on usein jotenkin unenomaista. Jotenkin avainsanoja tässä ajassa ovat: viihtyminen, kuluttaminen, pinnallisuus, keveys, nopeus, tehokkuus, helppous… listaa voisi varmaan monella tavalla jatkaa. Elämä tuntuu jotenkin kapeutuvan ja ohenevan. Imu johonkin, josta ei oikein saa otetta, on vahva. Ja yhtäkkiä elämä päättyy kuin yllätyksenä…

Kun ihminen herää, mitä hän tekee. Hän avaa silmänsä. Sytyttää valon – jos vielä on pimeää. Nousee ylös. Hän hoitaa aamutoimet – tarttuu niihin tehtäviin, mitä päivä sitten kullakin pitää sisällään. Herääminen tarkoittaa aina unen päättymistä ja tulemista tietoiseksi itsestään ja ympäristöstään. Herännyt ei elä unenomaisessa todellisuudessaan – vaan näkee ja kuulee mitä ympärillä tapahtuu. Hän näkee myös itsensä – toisella tavoin kuin nukkuja.

Mutta hän voi nähdä myös sen – että Jumalan valtakunta on jo tullut. Se on jo täällä. Tämän Jeesuksen seuraajat näkivät. Valtakunta on jo siellä, missä halutaan elää Kristuksen sanojen mukaan. Se on siellä, missä uskotaan Jeesukseen ja halutaan seurata häntä ja hänen opetuksiaan. Valtakunta on siellä, missä rakkaus toteutuu. Se on siellä, missä silmät ovat auki Jumalan todellisuudelle, ihmisten todellisuudelle, elämälle. Jumalan valtakunnassa elämä ei kapeudu, vaan avartuu, ei ohene, vaan syvenee. Jumalan valtakunnassa silmiä ei pistetä kiinni – vaan päinvastoin avataan ne.

Valvominen on sitä, että me pidämme silmämme auki. Emme anna turruttaa itseämme. Se, joka on valveilla saa ihmetellä yhä uudelleen ja uudelleen Jumalan rakkautta ja suuruutta. Käsittämättä sitä – sillä Jumalan rakkaus on ja pysyy käsittämättömänä. Vielä uskoen – ja odottaen sitä, että kerran usko muuttuu näkemiseksi ja ymmärtämiseksi.

Jeesuksen lähettiläät

 

Jeesus puhui opetuslapsilleen:

    ”Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.

    Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.”

Joh. 13:16-20

Mitä on olla kristitty? Millaisen kuvan pyhän teksti siitä antaa? Mitä Kristus siitä opettaa? Ylläolevaa sunnuntain evankeliumin katkelmaa ei voi ymmärtää ellei tarkastele kokonaisuutta johon kyseinen teksti liittyy.

Katkelma on pääsiäisaterialta. Jeesus on asettanut ehtoollisen, antanut leivän ja viinin. Sen jälkeen hän pesi opetuslastensa jalat, mikä oli erityisen vaikeaa Pietarille. Se oli vaikeaa siksi, että jalkojen pesu oli tuohon aikaan orjien työtä, palvelijoiden työtä. Ja nyt Jeesus asettui siihen rooliin.

Millaisen kuvan tämä antaa kristityn kutsumuksesta tai tehtävästä? Vastaus on tietenkin yksinkertainen.

Kun olet tullut osalliseksi armosta ja anteeksiantamuksesta, mitä erityisesti ehtoollinen hyvin myös kuvaa. Sen myötä Jeesus esimerkillään antaa kuvan kristityn tehtävästä. Tehtänä on palvella muita kaikessa yksinkertaisuudessa. Jeesus osoitti sen asettumalla peräti orjan rooliin.

Tässä yksikertaisesti kristityn osa: Luota Jumalan rakkauteen ja armoon, jonka syvyyden Kristus meille osoitti ja sen myötä rakasta lähimmäistäsi ja palvele häntä. Näin kristillisyys elää ja näkyy elämän arjessa.

Elämä jatkuu

 

Jeesus sanoi juutalaisille:

    »Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.»

Joh. 5: 19-21

Rakkaat kristityt!

Kun rinnasta puristaa.
Kun läheinen henkäisee viimeisen henkäyksensä,
kun ihmissuhde katkeaa – tai muuten tuntuu kovin kipeältä,
kun rahat loppuvat,
kun töitä ei ole,
kun elämä ei maistu,
kun keinot loppuvat,
kun usko hiipuu,
pelottaa,
kun tunneli tuntuu loputtomalta,
kun oma kuolema on edessä,
näkyykö tunnelin päässä valoa?

Tämän sunnuntain evankeliumin ymmärtämiseksi on hyvä muistaa se, mihin kohtaan evankeliumia Jeesuksen sanat liittyvät. Johannes on evankeliumissaan edellä kertonut juuri parantamisihmeestä Betesdan altaalla. Monien muiden mukana altaalla oli ollut 38 vuotta sairastanut mies. Hänen toivonsa oli ollut siinä uskomuksessa, että kun vesi kuohuu – sinne ensimmäisenä ehtivä paranee. Kolmeenkymmeneen kahdeksaan vuoteen hän ei ollut ollut se ensimmäinen. Aina joku muu oli ehtinyt ennen häntä. Ei ollut muuta – hän oli laskenut elämänsä tällaisen lottovoiton varaan. Kolmeenkymmeneen kahdeksaan vuoteen ei ollut tärpännyt. Aina joku muu meni edelle. Aina.

Sitten oli Jeesus tullut paikalle ja esittänyt yksinkertaisen kysymyksen: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Tunnelin pää oli tullut vastaan – ei umpikujana – vaan uusina maisemina. Jeesus sanoi: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta tämä kaikki tapahtui vääränä päivänä – sapattina. Juutalaiset kirjanoppineet pitivät sitä syntinä. Parantaminen oli sapattina kiellettyä. Kun Jeesus vielä kutsui tämän lisäksi Jumalaa Isäkseen, joka jatkuvasti tekee hoitavaa ja parantavaa työtään – oli juutalaisten mitta täysi.

Tähän tilanteeseen me kuulimme evankeliumissa Jeesuksen vastauksen. Minä en tee mitään omin neuvoin: teen vain mallin mukaan. Poika tekee Isän mallin mukaan. Jeesus on mallioppija – niin kuin mekin tahoillamme. Hänen mallinsa vain on toisenlainen. Jeesuksen teoissa me näemme sen vuoksi sen, mitä itse Jumala tekee. Jeesuksen erityisyys on siinä, että Jumalan todellisuus oli ja on hänelle auki – toisin kuin meille. Me olemme usein sokeat Jumalan töille – hän ei.

Missä sinä olet tänään? Oletko elämässäsi avaralla maalla, jossa maisemat avautuvat vapaina eteenpäin? Niin kuin Betesdan lammikolla parannettu parantamisensa jälkeen. Jalat kantavat, askel on keveä. Toivon niin – sillä ajattelen näin, että se on toivottava olotila. Tie näyttää elämässä vievän eteenpäin – vaikka en sitten tarkkaan tietäisi minne – mutta eteenpäin kuitenkin. 

Vai oletko sellaisessa tunnelissa, jossa seinät tuntuvat painuvan yhä lähemmäksi toisiaan. Sekään ei ole mitenkään harvinaista. Hyvin monenlaiset asiat voivat nousta ahdistaviksi seiniksi. Evankeliumin miehellä se oli pitkäaikainen sairaus. Sinulla ja minulla elämää ahdistamassa voivat olla aivan toisenlaiset asiat.

Usko ei pelasta elämän kivulta. Moni uskova on ajanut avioliittonsa karille, sairastumiset koskevat myös Kristuksen seuraajia – kuolemalta ei välty kukaan. Se vain odottaa tiemme päässä.

Mutta jotain aivan erityistä meillä on.

Tätä sunnuntaita kutsutaan pieneksi pääsiäiseksi. Aiheenahan on ”Jeesus antaa elämän”. Tämän sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” Muissa tämän päivän evankeliumiteksteissä kerrotaan pojan herättämisestä kuolleista Nainin kaupungissa sekä Lasaruksen kuolleista herättämisestä. Elämän ja kuoleman raja on kovimpia rajoja maailmassa. Sen rajan yli emme näe – eikä sieltä yleensä palata. Jumalalle kuolema ei ole kuitenkaan raja meidän uskomme mukaan. Jumalan todellisuus on toinen – kuin meidän todellisuutemme.

Kuolema näyttäytyy meille loppuna – kaikkien mahdollisuuksien päättymisenä, umpikujana. Tämän sunnuntain ilosanoma on muistutus siitä, että lopulta elämässä ei ole umpikujia. Kristus antaa elämän – hän avaa tietä eteenpäin. Koko ajan. Silloinkin, kun tie näyttää törmäävän seinään. Kun rintaa puristaa. Kun ihmissuhteet ovat solmussa. Kun kaikki tuntuu uhkaavan. Kun mahdollisuudet ovat loppuneet. Umpikujan pohjukasta aukeaa tie eteenpäin. Ei aina sellainen polku kuin me toivomme – mutta polku kuitenkin.

Joskus on mentävä pitkälle, että tien voi nähdä – mutta siellä se on. Valo tuikkii tunnelin päässä.

Mies Betesdan lammikon rannalla oli varmasti ehtinyt jo moneen kertaan menettää toivonsa. Ei ollut ketään, joka hänet veisi altaaseen. Ei ketään. Tie yksinkertaisesti oli poikki. Ja sitten Kristus tuli, ja avasi tien eteenpäin: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Kuoleman varjot poistuivat – tosin tietysti vain ajaksi. Kyllä Nainin lesken poika on sittemmin kuollut, samoin Lasarus, ja varmasti myös tuo Betesdan lammikolla kerran parannettu mies – mutta elämä jatkui ja saimme matkamme turvaksi lupauksen siitä, että niin kuin Isä herättää kuolleet – Jeesus antaa elämän kenelle tahtoo.

Jos tänään olet elämässäsi avaralla paikalla – iloitse siitä, kiitä siitä. Jos taas olet sillä paikalla, jossa henki tuntuu pakahtuvan eikä ilma kulje – tahdon rohkaista sinua: Kulje eteenpäin, vaikka tie näyttäisi päättyvän – Kristus on sanonut olevansa tie – lupauksensa mukaan hän avaa elämän eteesi. On käsittämätöntä, että silloinkin, kun elämä on kaikkein vaikeinta ja ahdistavinta – aurinko vain jaksaa aamulla nousta. Päivä seuraa yötä. Elämä jatkuu.