Syntisten joukko

"Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa. Onhan kirjoitettu:

– Ei ole yhtäkään vanhurskasta,
ei yhtäkään ymmärtäväistä,
ei ketään, joka etsii Jumalaa.
Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi.
Ei ole ketään, joka tekee hyvää,
ei ainoatakaan.
Heidän kurkkunsa on avoin hauta,
heidän kielensä puhuu petollisesti,
huultensa takana heillä on kyykäärmeen myrkkyä,
heidän suunsa on täynnä katkeria kirouksia.
Nopein jaloin he rientävät vuodattamaan verta,
tuhoa ja kurjuutta he jättävät jälkeensä.
Rauhan tietä he eivät tunne,
jumalanpelko on heille vieras.

Me tiedämme, että lain sanat kohdistuvat niihin, joilla on laki. Näin ei kukaan voi väittää vastaan, vaan koko maailma joutuu Jumalan tuomion alaiseksi. Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on."

 Room. 3:9–20

Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai on nimeltään tuomiosunnuntai. Tuon teeman äärelle sopii hyvin yllä oleva Roomalaiskirjeen katkelma. Katkelma muistuttaa siitä yksinkertaisesta todellisuudesta, että kaikki ihmiset ovat syntisiä.

Jos mietimme omaa elämäämme, menneisyyttä, kokemuksiamme - niin onko mahdollista, että kaikkea elämän kokemusta leimaisi vain viattomuus ja puhtaus. Enpä usko, että se on mahdollista. Syyllisyyden kokemus lienee kaikille tuttu kokemus - ainakin siinä tapauksessa, että oma mielemme on terve.

Paavalin kuvaa sitä, mikä on lain tarkoitus. Laki tulee helposti käytetyksi hyväksymisen mittarina. Tyyliin: Jos haluat kelvata Jumalalle, täytä laki. Mutta se ei ole lain tarkoitus, laki ei yksinkertaisesti toimi niin. Lain tarkoitus on avata näkemään, mitä on synti, mitä sillä tarkoitetaan.

Luther avasi yksinkertaisesti kristinuskon ytimen. "Yksin uskosta. Yksin armosta. Kristuksen tähden." Armahdetuksi ja rakastetuksi tulemisen kokemus avaa elämän uudella tavalla. 

Tuomiosta

  ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Matt. 25

Pieni katkelma saarnasta vuodelta 2017.

Tuomio.

Rakkaat kristityt. Minusta tuntuu, että tuomari on tänään täällä – lähempänä kuin arvaammekaan. Hän on kunkin omassa sydämessä – niin lähellä, ettei lähemmäksi pääse. Se tuomari ei päästä meitä helpolla, se tuomari on usein hyvin armoton. Tuomari, joka jaksaa muistuttaa uudelleen ja uudelleen.

Tuomio.

Omantunnon ääntä on usein sanottu Jumalan ääneksi. Voi se sitä joskus toki ollakin – mutta ei aina. Omatunto voi joskus olla hyvin armoton. Silloin kun se on armoton ja on vetämässä meitä toivottomuuteen tai epätoivoon – ääni ei ole Jumalan ääni, vaan sielunvihollisen ääni. Jumala ei kutsu ketään epätoivoon.

Tuomio.

Päivän evankeliumi muistuttaa meitä siitä, kuka on tuomarimme. Hän on itse Kristus. Kristuksen ensimmäinen sana on: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat.” On hyvä muistaa, että meidän Vapahtajamme, Jeesus, toivottaa uudelleen ja uudelleen tervetulleeksi. Siitä kertovat evankeliumit kerta toisensa jälkeen. Olet tervetullut, sinua odotetaan, sinua kutsutaan. Jumala kutsuu elämään, iankaikkiseen elämään. Jeesus on Vapahtaja, ei ahdistaja. Hän ei pelottele, hän toivottaa tervetulleeksi. Kaikki.

Aika rientää

Jeesus sanoi:

"Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa. Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa eikä edes Poika, ei kukaan muu kuin Isä."

 Mark. 13:30–32

Noista Jeesuksen lausumista sanoista on kulunut jo liki kaksituhatta vuotta. Kyllä Jeesuksen aikainen sukupolvi on jo kadonnut, mutta on niin kuin Jeesus sanoi: "sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan". 

Millainen on tämän maailman historia ja millainen on tulevaisuus? Historia on asia, jota voidaan aina jossain määrin tarkastella. Tosin jos ajattelee omaa ajattelua, niin kovin paljon ei lopulta menneistä tiedä. Mutta tapahtumia voidaan kirjata ja hetki sitten koetut tapahtumat muistetaan.

Tulevaisuus on kuitenkin aivan toisella tavalla auki. Toki tiedän, että huomenna on sunnuntai ja päivään on tullut suunniteltua yhtä ja toista. Niin tapahtuu, jos on tapahtuakseen.

Jos ajattelen maan tulevaisuutta, niin tuon tulevaisuuden miettiminen sisältää monia suuria asioita. Tietenkin eniten uutisoituja asioita ovat ihmisten aiheuttamat sodat. Mutta paljon esillä oleva kysymys on myös ilmastonmuutos. Mitä ilmastonmuutos voi tuoda tullessaan. Onko mahdollista, että jossain tulevaisuudessa ihmisen elämä maapallolla käy mahdottomaksi?

No ajatus tuntuu pahalta ja toivottomalta, mutta sitten jos miettii sitä, että tiedämme maapallolla olleen sellainen historian vaihe, jolloin täällä eli dinosauruksia ja muita vastaavia eläimiä - ja sitten niiden elämän mahdollisuus syystä tai toisesta katosi.

Historia sisältää mitä ihmeellisimpiä asioita - mutta samalla tavalla tulevaisuus on auki. Tulevaisuus on auki. Niin se aika vain rientää.

Juuri nyt

"Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo:
– Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.

Me emme anna kenellekään missään asiassa loukkaantumisen aihetta, jotta palveluvirkaamme ei moitittaisi. Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen. Mielemme on puhdas, meillä on tietoa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, meillä on Pyhä Henki, vilpitön rakkaus, totuuden sana ja Jumalan voima. Aseinamme ovat vanhurskauden miekka ja kilpi. Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa mutta silti elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken."

 2. Kor. 6:1–10

Pelastuksen päivä on juuri nyt, näin Paavali meille kirjoittaa. On olemassa todellisuus, joka on totta juuri nyt, tänään, tässä hetkessä. Ylösnoussut Vapahtajamme ei ole jossain kaukana, jonka saapumista me vain odottaisimme. Ei suinkaan - hän elää jokaisen sydämessä, joka uskoo häneen.

Paavali kuvaa hyvin koskettavasti, kuinka aivan kuin kaksi todellisuutta on elämässämme totta yhtäaikaa. Maallinen, ulkoinen elämä on omansa, ja sitten sisäinen, uskon todellisuus on omansa.

Elämän ulkoiset puitteet voivat toisinaan olla hyvinkin karut, koskettavat ja satuttavat - niin kuin se vaikka Paavalilla monessa vaiheessa oli - mutta sisäinen todellisuus on toinen. "Mielemme on puhdas, meillä on tietoa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, meillä on Pyhä Henki, vilpitön rakkaus, totuuden sana ja Jumalan voima."

Pyhän Henkensä kautta Kristus haluaa täyttää mielemme rakkaudella, halulla sitoutua totuuteen ja Jumalan voiman tuomaan turvaan. Sillä on oma merkityksensä elämän erilaisten koettelemusten keskellä.

Onko ylösnoussut Vapahtajamme kaukana - ei hän on Henkensä kautta läsnä. Onko taivas kaukana - ei, Jumalan todellisuus ja läsnäolo on totta täällä ja tänään. Avautuuko iankaikkinen elämä vasta kuoleman jälkeen - ei sekin on totta jo nyt, mutta jatkuu myös rajan toisella puolella.

Muistakaa

 

"Pysyköön veljesrakkautenne elävänä. Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun.
Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat.
Älkää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut:
– Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää.
Sen tähden me voimme turvallisin mielin sanoa:
– Herra on minun auttajani, siksi en pelkää.
Mitä voisi ihminen minulle tehdä?"

Hepr. 13:1–6

Kun pysähdyn päivän tekstin äärelle siitä aivan kuin katoaa se, että se tekstinä on lähes kaksituhatta vuotta vanha. Se istuu niin hyvin myös tähän päivään ja sen kuvaamat arvot tuntuvat hyvältä.

Heprealaiskirjeen kirjoittajan henkilöllisyys on auki. Sitä ei ole Raamattuun kirjattu eikä tietääkseni ole lainkaan tiedossa. Paikkansa se kuitenkin sai aikanaan, kun kirkolliskokouksessa 300-luvulla päätettiin Uuden testamentin kokoonpanosta.

Jos tuohon tekstiin haluaisin jotakin lisätä voisin vaikka lisätä: "Muistakaa turvapaikanhakijoita." On tietenkin ymmärrettävää, että uutisissa viime aikoina esillä ollut asia siitä, kuinka Venäjä pakottaa turvapaikanhakijoita maahamme.

Ymmärrettävää mielessäni on se, että Suomessa halutaan huolehtia maamme turvallisuudesta. Uhkana on se, että itänaapurimme haluaa tavalla tai toisella uhkailla Suomea ja rikkoa kansainvälisiä määräyksiä.

Mutta mielestäni tärkeä asia muistaa on se, että heidän uhrikseen joutuneet muista maista tulleet ovat heidän toimiensa uhreja. Heidät on pakotettu pyrkimään Suomeen. Tästä syystä mielestäni Suomi ei saa aiheuttaa turvanpaikan hakijoille uhkaa vaan päin vastoin auttaa heidät turvaan. Nuo henkilöt eivät ole maamme uhka - uhka on heidän takanaan.

Päivän tekstissäkin arkeen kuuluva lähimmäisen rakkaus saa sanoitusta. Turva on elämässä tärkeää.

Sanasta

 

"Rukoilkaa hellittämättä, valvokaa rukoillen ja kiittäen. Rukoilkaa samalla meidänkin puolestamme, jotta Jumala avaisi meille oven sanansa julistamiseen ja me saisimme puhua Kristuksen salaisuudesta, jonka vuoksi juuri olen vankinakin. Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi ja puhua niin kuin minun pitäisi! Suhtautukaa viisaasti ulkopuolisiin, käyttäkää sopivaa hetkeä hyväksenne. Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte."

Kol. 4:2–6

Nykyisin sitä on eläkkeellä. Pian tulee jo neljä vuotta täyteen siitä, kun virassa ollessaan piti viimeisen saarnansa Loviisan kirkossa.

Virkaa hoitaessani sanoilla oli tietenkin iso merkitys. Sanoilla oli kaksi suuntaa. Sanoja voit puhua - ja sanoja voit kuunnella. Ja on ehkä jopa vaikea sanoa, kumpi oli tärkeämpää. Jos toimisi pappina kuuntelematta - jäisi kontaktit luomatta. Kuulluksi tuleminen on monessa yhteydessä aivan oleellista.

Nyt elän aikaa, jolloin sanani ovat loppuneet. Toki voin "puhua" käyttämällä puhelinta tai tablettia. Mutta silloin puhuminen on syytä laittaa lainausmerkkeihin. Ihan siitä syystä, että ääni ei ole oma ja ajatusten ilmaiseminen on hidasta ja niin joustavasti niiden ilmaiseminen on lähes mahdotonta. Kontaktit ovat erilaisia.

Toki viimeisestä saarnastani ei ole vielä kuukauttakaan - mutta senkin sain toteuttaa apuvälinettä käyttäen - äänellä, joka ei ole omani.

Muistan opiskeluajoiltani, kun käytännön harjoituksissa oli puhetta saarnasta, että saarna ei ole sama kuin Raamatun selitys tai raamattutunti. Saarnan tehtävänä on liittää evankeliumin sanoman arkeen. Sanan tulee olla suolaa. Suolahan ei milloinkaan on ruuassa sen päämateriaali. Suola antaa ruualle maun. 

Kun Vapahtajamme sanoi seuraajilleen: "Te ole maan suola" siinä ajatuksena mielestäni on se, että ihmisen elämä on itse kullakin omanlaista arkea, mutta evankeliumi, Jumalan sana, antaa sille maun. Rakkaus, koettu ja osoitettu antaa elämään sille tarkoitetun maun.

Tänä päivänä

"Varokaa siis, veljet, ettei kukaan teistä ole sydämessään paha ja epäuskoinen ja näin luovu elävästä Jumalasta. Rohkaiskaa toinen toistanne joka päivä, niin kauan kuin tuo sana ”tänä päivänä” on voimassa, ettei kukaan teistä lankeaisi synnin viettelyksiin ja paatuisi. Mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet.

 Kirjoituksissa siis sanotaan:
 - Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä,
älkää paaduttako sydäntänne
niin kuin silloin, kun nousitte kapinaan."

 Hepr. 3:12–15

Kirkkovuoden kaksi viimeistä teemaa liittyvät tavalla tai toisella elämään liittyvään vastuuseen ja elämän rajallisuuteen.

"Niin kauan kuin tuo sana "tänä päivänä" on voimassa. On elämän vaiheita , jolloin elämän rajallisuus on tietyllä tavalla kaukainen asia. Se ei tule mieleen, koska päivä toisensa jälkeen tuntuu itsestään selvältä ja elämän rajallisuus ei nouse mieleen.

Minulla elämän tilanne on nykyisin toisenlainen. Jo pitkään on jokainen päivä alkanut mielessä kiitoksella Jumalalle, että olen saanut nousta uuteen päivään. Elämä ei tunnu enää lainkaan itse selvältä. Jokainen päivä voi olla viimeinen.

En tarkoita, että pelkäisin elämäni loppuvan minä hetkenä tahansa yllättäin, mutta itsestään selvyys ei sairauden myötä enää jatku, niinkuin joskus nuorempana.

Kirjeen kirjoittaja kehottaa pitämään kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen on tullut päästyä. Tuo yhteys, joka tekee meidät osallisiksi Kristuksesta, Jumalan rakkaudesta, jonka hän avasi ihmiskunnalle rakastamalla ja antamalla itsensä uhriksi.

Elämän arkea

Rakkaat ystävät, te jotka asutte muukalaisina vieraassa maassa. Minä kehotan teitä pysymään erossa tämän maailman himoista, jotka sotivat sielua vastaan. Eläkää moitteettomasti pakanoiden keskellä, jotta he teitä pahantekijöiksi panetellessaan havaitsisivatkin hyvät tekonne ja ylistäisivät Jumalaa sinä päivänä, jona hän kohtaa heidät.

Taipukaa Herran vuoksi kaiken maallisen järjestyksen alaisuuteen: keisarin, koska hän on kaikkien yläpuolella, ja yhtä lailla käskynhaltijoiden, koska keisari on valtuuttanut heidät rankaisemaan pahantekijöitä ja palkitsemaan niitä, jotka tekevät hyvää. Jumalan tahto näet on, että te hyvää tekemällä panette sulun ymmärtämättömien ihmisten typerille puheille. Ja näin tehkää vapaiden tavoin – älkää niin kuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niin kuin Jumalan orjat. Osoittakaa kaikille arvonantoa, rakastakaa uskonveljiä, pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa keisaria.

 1. Piet. 2:11–17

Kahden valtakunnan kansalaisena -teeman viimeinen päivä tänään. Siihen teemaan luonnollisesti liittyy myös tuo yllä oleva ietarin kirjeen katkelma.

Kun Pietari puhui muukalaisina vieraassa maassa elävistä, hän mitä ilmeisimmin tarkoitti juutalaisperäisiä kristittyjä, jotka asuivat Rooman valtakunnassa - ilmeisesti siis muualla kuin Juudean alueella.

Kyse oli valtakunnasta, jonka hallitsijana oli keisari.

Pietarin neuvoi elämään moitteettomasti, jotta hyvät teot ennemminkin tulisivat havaituiksi.

Hyvää tekemällä on mahdollista lopettaa vastakkainasettelu. 

Me elämme tänään surullista ja vaikeaa aikaa, jolloin vastakkainasettelu näkyy vähän joka puolella. Vaarallisinta se on siellä, missä valtiot asettuvat toisiaan vastaan. Silloin on odotettavissa vain häviäjiä. Maailma ei kehity sotimalla - asiat menevät vain taaksepäin.

Viime aikojen uutiskuvat näyttävät vain raunioita eri puolilla maailmaa.

Jos eläisimme maailmassa, jossa keskinäinen arvonanto vallitsisi eri kansojen välillä - maailma olisi toisenlainen.

Tuomarin edessä

"He lähtivät sieltä kaikki yhdessä, veivät Jeesuksen Pilatuksen eteen ja rupesivat esittämään syytöksiä häntä vastaan. He sanoivat: "Me olemme todenneet, että tämä mies johtaa kansaamme harhaan. Hän kieltää maksamasta veroa keisarille ja väittää olevansa Messias, kuningas." Pilatus kysyi Jeesukselta: "Oletko sinä juutalaisten kuningas?" "Sinä sen sanoit", Jeesus vastasi. Pilatus sanoi ylipapeille ja väkijoukolle: "En voi havaita tämän miehen syyllistyneen mihinkään rikokseen." Mutta he pysyivät itsepintaisesti syytöksissään ja sanoivat: "Hän villitsee kansaa, kulkee opettamassa joka puolella Juudeaa, Galileasta tänne asti.""

Luuk. 23:1–5

Päivän teksti vie uskontunnustuksessakin mainitun Pontius Pilatuksen vastaanotolle. Vangittu Jeesus on tuotu tuomittavaksi. Pilatus kuitenkin toteaa hänet syyttömäksi, mutta ylipapit ja väkijoukko jatkaavat syytöksiään.

Mistä Jeesusta syytetään? He ilmaisevat asiansa näin: "Hän villitsee kansaa, kulkee opettamassa joka puolella Juudeaa, Galileasta tänne asti."

Mikä Jeesuksen opetuksessa aiheutti näin suuren vastustuksen. Sitä on tietenkin vaikea arvioida näin parituhatta vuotta myöhemmin, mutta se mihin itse olen kiinnittänyt aiemmin huomioni on useamman kerran toistunut Jeesuksen toteuttama ilmaus: "Olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille..."

Monet perinnäissäännöt, joilla ihmisten elämää pyrittiin rajoittamaan, eivät sopineet Jeesukselle. Hänen opetuksessaan lähimmäiseen osoitettava rakkaus oli se, mikä nousi esiin. Hänen sanoistaan löytyy anteeksiantamuksen armon viesti. Hänen toiminnassaan näkyy auttaminen ja parantaminen.

Mutta vallassa olevat kokevat vaikutuksensa heikentyvät, se nostaa halun tuomita ja surmata Jeesus. Tiedämme kuinka kävi.

Yllätyksien äärellä

Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te.

Älköön vain kukaan pettäkö itseään. Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas. Tämän maailman viisaus on näet Jumalan silmissä hulluutta. Onhan kirjoitettu:
– Hän vangitsee viisaat heidän omaan viekkauteensa.

Ja samoin:
– Herra tietää viisaiden ajatukset, hän näkee ne turhanpäiväisiksi.

Kenenkään ei siis pidä ylpeillä ihmisistä. Kaikkihan on teidän: Paavali, Apollos ja Keefas, maailma, elämä ja kuolema, kaikki nykyinen ja tuleva. Se kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.

 1. Kor. 3:16–23

On se jotenkin mielenkiintoista, että kun vuosien ajan on lukenut Raamattua, niin yhtäkkiä sen tekstien äärellä kokee yllätyksen. Siis yllätyksen siksi, että havainto päivän tekstin äärellä on: Mitä ihmettä tämä oikeasti tarkoittaa...

Sinänsä on mielenkiintoista ajatella sitä, että miten Raamatun teksteihin pitäisi suhtautua. Viime aikoina on aina silloin tällöin tullut esiin lausumia, joissa Raamattuun suhtaudutaan kuin se olisi Jumalan sanelemaa tekstiä, joka pitää ikään kuin sanasta sanaan ottaa sellaisenaan vastaan. Mahtoiko Paavali sen tietää kirjoittaessaan vaikka tuota yllä olevaa tekstiä korinttolaisille?

Ryhdy hulluksi, että tulisit viisaaksi??

No ehkä tässä ei tuota haeta. Paavalin korostus lienee se, että oleellista on ymmärtää, että Pyhä Henki vaikuttaa meidän ihmisten keskellä. Siksi hän jopa voi todeta, että "te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan henki asuu teissä."

En tiedä, mahtoiko Paavalin mielessä olla se, ettei Jumalan temppeli ole sidottu Jerusalemiin - jossa tuolloin oli juutalaisten temppeli - vaan se on ikään kuin kaikkialla, missä ihmisen sydämessä on usko Jeesukseen Kristukseen, joka avasi Jumalan rakkauden ja armollisuuden todellisuuden ihmiskunnalle.

Millaiset asiat ohjaavat arkista elämäämme. Ohjaako ns. "viisaus" vai rakkaus lähimmäisiä kohtaan?

Yhteisellä aterialla

"Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: "Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini." Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: "Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi." Ja minä sanon teille: "tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.""

 Matt. 26:26–29

Millaista on olla kahden valtakunnan kansalainen? Tuohan on tämän meneillään olevan viikon teemana.

Tähän liittyy minun mielessäni eräs toinen elämän peruskysymyksiin mielestäni kuuluva kysymys. Se kysymys kaikessa yksinkertaisuudessaan on tämä: "Kuka minä olen?"

Usein jotenkin pysähtyy sen äärelle, että oikeastaan sitä elää kahdessa todellisuudessa. Ensimmäinen näistä todellisuuksista on tämä ulkoinen todellisuus, siis kaikki sellainen mikä tavalla tai toisella liittyy normaaliin elämän arkeen. Mutta yhtäaikaa tuon todellisuuden kanssa on olemassa  sisäinen maailma. Miten asiani koen, mitä ajattelen, mitä tunnen, mihin uskon, mikä antaa elämään voimansa. Nuo kaksi on kuin kaksi erilaista todellisuutta.

Tai teemaa voisi avata näinkin. Tiedän kuinka vanha olen. Pitäisikö iän tuntua? Vaan mieli ei välttämättä ole lainkaan vanhentunut samaan malliin. Jos vaikka mietin, että papin ammatissa olen ehtinyt olla jo yli 45 vuotta - mutta omassa mielessä tuntuu mahdottomalta uskoa, että olisi jättänyt niin pitkän uran jo taakseen.

Kun mietin tuota päivän tekstiä. Mietin onko siinäkin havaittavissa kaksi todellisuutta. Kun ajattelen hetkeä, jolloin Jeesus ja opetuslapset viettävät tuota pääsiäisateriaa, jolloin Jeesus asettaa ehtoollisen - he istuivat varsin normaalilla perinteisellä aterialla. Mutta kun tuota ateriaa, vietetään tänä päivänä onkin kysymys muusta - sitä nautitaan kuin "Isän valtakunnassa". Kun polvistun alttarin äärellä vastaanottamaan ehtoolisen - todellisuus on toinen, kuin vain tätä päivää. Se on kohtaamisen paikka. Sisäinen ja ulkoinen todellisuus - kaksi todellisuutta, kaksi valtakuntaa.

Kahden valtakunnan kansalaisena

Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.

 1. Tim. 2:1–4

Kahden maailman kansalaisuus on näkökulmana kiehtova. Emme ole vain toista – olemme molempia.

Jos olemme vain näkyvän maailman kansalaisia – olemme sitten vain ansaitsemassa arvomme työllä, jota voidaan mitata rahalla ja veronmaksukyvyllä. Olen hyödyllinen tai hyödytön. Ihmisestä tulee kuluttaja. Jos en kuluta – en täytä paikkaani. Elämä on kilpailua parhaimmista paikoista – meitä mitataan tehokkuudella ja taloudella. Ei tunnu hyvältä.

Mutta jos suhtaudun elämään niin, että olen oikeastaan kiinnostunut vain taivaallisista – jos vain hengelliset kysymykset kiinnostavat – eivät asiat ole oikeastaan yhtään paremmin. Jumalan luoma elämä jää elämättä. Jos kannan huolta vain siitä, mitä on kuoleman jälkeen – jää kokematta se elämän rikkaus, jonka keskelle Jumala on meidät luonut.

Me olemme sekä että. Iankaikkinen elämä on jo tässä – mutta se ei ole vain tässä. Uskomme mukaan elämä jatkuu kuoleman rajan takana toisenlaisena. Millaisena – se on salaisuus.

Kahden maailman kansalaisuus kutsuu ottamaan todesta elämän koko sen rikkaudessaan: se mitä kutsumme maalliseksi, sekin on Jumalan antamaa elämää. Hengellinen ja maallinen eivät ole erotettavissa toisistaan – sielun sopukoissa ne kulkevat käsi kädessä.

Yhdessä elämisestä

"Pyydämme teitä, veljet, pitämään arvossa niitä, jotka keskuudessanne näkevät vaivaa, toimivat teidän johtajinanne Herran nimissä ja ojentavat teitä. Osoittakaa heille aivan erityistä kunnioitusta ja rakkautta heidän työnsä vuoksi. Eläkää rauhassa keskenänne. Kehotamme teitä, veljet: ojentakaa kurittomia, rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja ja olkaa kaikkia kohtaan kärsivällisiä. Katsokaa, ettei kukaan maksa pahaa pahalla. Pyrkikää aina tekemään hyvää toisillenne ja kaikille ihmisille."

 1. Tess. 5:12–15

Tämä mennyt päivä jää historiaan presidentti Martti Ahtisaaren hautajaispäivänä. Hänen elämänsä vaiheet jäävät historiaan. Tänään on saanut kuulla, kuinka häntä aiheesta on kiitetty - erityisesti muistaen sen, mitä hän pyrki tekemään rauhan edistämiseksi. Hän noudatti tuota merkittävää periaatetta, että rauhan saavuttamiseksi on kuultava vastapuolta ja suostuttava kompromisseihin.

On mielenkiintoista sinänsä se, että ihmisen maine nousee esiin erityisesti silloin, kun hänen aikansa tässä ajassa on päättynyt. Mutta näin asia vain usein on. Kun on tullut aika lähteä, silloin erityisesti halutaan lähes aina muistaa elämän positiivisia asioita.

Hyvän elämän periaatteita on tiiviisti koottu kirjeeseen tessalonikalaisille: "Eläkää rauhassa keskenänne. Kehotamme teitä, veljet: ojentakaa kurittomia, rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja ja olkaa kaikkia kohtaan kärsivällisiä. Katsokaa, ettei kukaan maksa pahaa pahalla. Pyrkikää aina tekemään hyvää toisillenne ja kaikille ihmisille."

Älä tuomitse

 

"Jeesus sanoi:

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.""

Matt. 7:1–5

Kuinka tavallista onkaan se, että meille ihmisille toisen syyttäminen tai tuomitseminen on kovin tavallista. On niin helppo tuomita toisia asioista, joista ollaan eri mieltä.

Jeesuksen opetusten painopiste mielestäni hyvin vahvasti liittyy anteeksiantamiseen. Elämän raketaminen sopimisella ja anteeksiantamisella avaa aina yhteistä tulevaisuutta.

Jos puolestaan asetuttaan vain toista tai toisia vastaan - seuraukset ovat usein hyvin huonot. Tätä voi soveltaa hyvin monenlaisiin ulottuvuuksiin. Järkyttävimpiä ulottuvuuksia ovat luonnolisesti sodat. Ongelmia voi seurata myös vastakkaisista poliittisista näkökulmista, jos ei olla valmiita kuulemaan toista ja sopimaan. Ja luonnollisesti vastakkainasettelua löytyy ihan normaaleista yksilöiden välisistä suhteista.

On selvästi helpompi havaita vastapuolen virheet, kun omille virheille voi olla sokea tai jos ei ole sokea, on halu kieltää omat virheensä.

Jeesus kehottaa olemaan tuomitsematta ja avautua näkemään omat virheensä. Siitä syntyvät edellytykset sopimiselle.

Sopimisesta

"Jeesus sanoi uudelleen: "Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät." Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: "Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.""

 Joh. 20:21–23

Tämän kuluvan viikon tematiikka liittyy vahvasti anteeksiantamiseen. Aiheeseen liittyen on havaittavissa mielenkiintoinen ulottuvuus. 

Kun me annamme toisillemme anteeksi, ne ovat anteeksiannetut. Ja jos siitä kieltäytyy jää anteeksiantamus kokematta.

Mitä tämä kertoo ihmisten keskeisestä sopimisesta. Ihmisten keskinäiset välit heijastuvat aina jumalasuhteeseen asti. Näin ainakin olen ymmätävinäni.

Meidän aikamme tässä maailmassa osoittaa, mitä seuraa siitä, että ihmiset eivät ole kykeneviä sopimaan asioita.  Viittaan luonnollisesti uutisissa toistuviin uutisiin, jotka liittyvät parhaillaan käytäviin sotiin. Kun Venäjän ja Ukrainan tai Israelin ja Hamasin välillä ei käydä mitään keskusteluja - voiko seurata mitään hyvää?

Siellä, missä ihmiset pyrkivät sopuun - missä voidaan jopa antaa jotain anteeksi ja sopia asioista - siellä elää toivo. Jos pysytellään vain toista vastaan, ovat seuraukset tuhoisat.

Älä kaivele menneitä

"Joka vaalii ystävyyttä, unohtaa loukkauksen,
joka menneitä kaivelee, menettää ystävänsä.

Viisas ottaa moitteesta opikseen,
sata lyöntiäkään ei paranna tyhmää."

Sananl. 17:9-10

Vanhasta testamentista löytyvät sananlaskut ovat osin hyvinkin mielenkiintoisia.

Päivän tekstistä löytyvät sananlaskut ovat hyvinkin mielenkiintoisia. Ne liittyvät omalla tavalla viikon teemaan: "Antakaa toisillenne anteeksi."

Jos toisilleen läheiset ihmiset alkavat kaivella menneitä - varsinkin sellaisia asioita, jotka joskus ovat loukanneet - ystävyyden menettäminen voi olla hyvinkin lähellä.

Menneisyyteen liittyy eräs tärkeä piirre. Menneisyyttä eli historiaa, ei voi muuttaa. Jokainen hetki, jonka jätämme taaksemme, pysyy muuttumattomana.

Asioista sopiminen on oleellista ystävyyden ylläpitämisessä. Se tarkoittaa, että anteeksiantaminen on osa elämää. 

Antakaa toisillenne anteeksi

 

Saarna Salpausselän kirkossa 5.11.2023

Matt. 18:15–22

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.
    Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
    Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?”
    ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus.

Rakkaat kristityt!

Eilen vietimme pyhäinpäivää. En halua puhua sen enempää pyhäinpäivästä kuin mainiten sen, että aika monien pyhäinpäivään liittyy käyminen hautausmaalla. Moni pysähtyy poismenneen läheisen haudalle tai muulle sellaiselle paikalle, mihin voi asettaa kynttilän ja muistella hetken poismenneitä rakkaita ihmisiä.

Symbolina kynttilä on rukous. Se on meille hyvin tuttua aina täällä kirkossa. Täälläkin kynttilä sytytetään poismenneen muistoksi. Nuo hetket hautausmaalla ovat pysähtymisen paikkoja. On aika muistoille, yhteisille koetuille hetkille.

Ne läheiset, joihin meillä on tai on ollut läheinen suhde ja jota kuvaa keskinäinen rakkaus – nämä läheiset ovat lopulta elämän aarteita. Läheiset ihmiset antavat elämälle sisältöä ja merkitystä.

Reilut neljäkymmentäviisi pappisvuotta olen jättänyt jo taakseni. Noista vuosista noin kaksikymmentä toimin kirkossamme perheneuvojana. Lienee hyvin ymmärrettävää, että noina perheneuvojavuosina monet kerran kohtasin ihmisiä, joilla suuret ongelmat olivat tulleet vastaan nimenomaan kaikkein lähimmissä ihmissuhteissa – siis puolison kanssa. He olivat tulleet etsimään apua.

Ehkä oli vähän kuin koettu tilanne, joka oli verrattavissa Jeesuksen mainitsemaan tilanteeseen. Jos asiaa ei voida sopia kahden kesken – pyydetään ulkopuolinen tai jopa seurakunta avuksi. Jeesuksen kuvaama tilanne tuntuu ensi alkuun jotenkin dramaattiselta, mutta itse asiassa se on aika tavallista. Jos asiat menevät solmuun, kerrotaan tilanne esimerkiksi terapeutille tai seurakunnan työntekijälle.

Usein törmäsin tilanteeseen, jossa pariskunta oli aivan kuin jäänyt jumiin – asiat eivät millään tunnu korjaantuvan. Sattunutta loukkaamista tai jopa pettämistä ei vain voi unohtaa.

Ja niinhän se tietenkin on. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joita ei millään voi unohtaa. Tai ne ovat välillä unohduksissa, mutta kuinka ollakaan muisti voi nostaa ne yhtäkkiä esille. Menneisyys ei katoa, historia ei haihdu tapahtumattomaksi. Eikö siis voi antaa anteeksi?

Kun joskus joku pariskunta tuli asiasta keskustelemaan ainoa asia mihin ensisijaisesti pyrin, oli auttaa heitä pysähtymään ja kuuntelemaan toinen toistaan. En siis pyytänyt heitä keskinäiseen väittelyyn siitä kuka on oikeassa. Riita ei pääty riitelemällä, niin kuin ei sota sotimalla. En itse ottanut kantaa  siihen kumpi olisi oikeassa. Enkä pyytänyt heitä unohtamaan. En pyytänyt, koska unohtaminen ei päätöksillä toimi. Unohtaminen ei onnistu, vaikka kuinka päättäisit niin tehdä.

Muistan tällaisen neuvon: ”Älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia.” Ja heti mielikuvissaan miettii, että mitä ihmettä vaaleanpunaista elefanttia. Meidän ajattelumme ja muistimme ei vain ole hallittavissa. Mieli liikkuu – tahtomattakin. Minne milloinkin. Siksi myös muistamme asioita, joita emme välittäisi muistella, vaan pikemminkin tahtoisimme unohtaa. Mutta aina kun päätämme unohtaa, varmasti muistamme.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu anteeksiantamisesta. Usein ajatellaan, että anteeksi antaminen ja unohtaminen ovat sama asia. Mutta niin ei ole. Unohtaminen tapahtuu, kun on tapahtuakseen, mutta anteeksi antaminen on päätös. Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen ovat päätöksiä.

Ne ovat päätöksiä, joilla syystä tai toisesta katkenneet välit tahdotaan korjata. Ne ovat kuin sillan rakentamista. Ne ovat päätöksiä, että siitä huolimatta, ettei unohtaminen välttämättä tapahdu, palautetaan yhteys. Toimitaan kuin sillan korjaajina.

Tämän sunnuntain evankeliumissa on mielestäni kyse siitä, että Jeesus näkee kuinka ihminen voi johtaa itsensä ylipääsemättömään ahdinkoon jäämällä syyllisyyden suohon. Häntä on autettava sieltä. Ensimmäinen askel voi olla asian nostaminen esiin. Jeesus sanoi: ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin.”

Jeesus ei ole määräämässä opetuslapsiaan kuitenkaan tuomareiksi osoittelemaan toisia sormillaan: ”Hyi, olet tehnyt väärin.” Hän antaa opetuslapsilleen tehtävän auttaa toisia ulos syyllisyyden suosta. Ja tuo tehtävä ei ole helppo. Joskus tuo auttaminen on kovaa. Sillä tavoin kovaa – että on näytettävä, mitkä ovat ne kahleet, jotka kietovat toista. Vastuun vältteleminen on helpompaa kuin sanoa: Ei. Tässä on raja: tämän rajan ylittäminen ei ole minusta oikein, se loukkaa… Rakkauteen kuuluvat molemmat sanat: kyllä ja ei. Ja ei on niistä se vaikeampi.

Evankeliumissa Jeesus tahtoo rohkaista meitä auttamaan toisiamme vapaaksi elämää kietovista kahleista. Siinä ei ole kyse toisen tuomariksi käymisestä – vaan toisen auttamisesta.

Monessa perheessä vaietaan kipeistä asioista. Olet loukannut minua – mutta minähän nielen tämän. Tiedämme kuinka siinä helposti käy. Siitä ei seuraa hyvää. Jätetään mätä haavaan. Loukkaamisen painaminen jonnekin syvälle ei hävitä sitä, vaan tekee siitä entistä kipeämmän ja tuhoavamman. Anteeksi antaminen on hoitavaa ja elämää kantavaa.

Anteeksi antaminen heijastaa suhdetta Jumalaan. Se, että saamme uskoa synninpäästön sanat todeksi, on yksi elämää kantavista voimista. Jeesus sanoi: ”Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.” Kun me vapautamme toisemme eli annamme toisillemme anteeksi, se koskettaa myös Jumalasuhdettamme. Niin kuin anteeksi antaminen palauttaa yhteyden ihmisten keskelle, niin se palauttaa yhteyden myös Jumalan ja ihmisen välille. Uskon keskeinen kokemus on kokea olevansa armahdettu ja rakastettu.

Pietari innostui kysymään sitä, että kuinka monta kertaa pitää antaa anteeksi. Ihanko seitsemän kertaa. Ja Jeesus vastaa hänelle. Ei suinkaan seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa – eli loputtomasti. Yhä uudelleen tarvittaessa. Jos elämässä halutaan eteenpäin, asioista sovitaan. Rakennetaan silta uudelleen ja uudelleen.

Yhteys elää siellä, missä ei olla täynnä omaa itseä. Yhteys elää siellä, missä sydän tahdotaan keskinäisellä anteeksiantamuksella pitää puhtaana, yhteys elää siellä, missä armahdetaan.

Saarnan alussa viittasin eiliseen pyhäinpäivään ja siihen liittyvään traditioon käydä hautausmaalla muistamassa jo poismenneitä läheisiämme. Yhteys ja rakkaus ei katoa – ei katoa, vaikka maallinen elämä onkin rajallista ja katkaisee konkreettisen yhteyden. Rakkaiden ihmisten merkitys säilyy, vaikka he olisivat jo siirtyneet rajan toiselle puolelle.

”Antakaa toisillenne anteeksi” – tekee meistä aarteen omistajia.

 

 

Salaisuuden äärellä

 

Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee.

Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana:

– Kuolema on nielty ja voitto saatu.

Missä on voittosi, kuolema?

Missä on pistimesi, kuolema?

Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

1. Kor. 15:20–23, 53–57

Pyhäinpäivä kutsuu vuodesta toiseen pysähtymään suuren salaisuuden äärellä. Tuon salaisuuden äärellä tänäänkin sai hetken pysähtyä.
Tarkoitan luonnollisesti sitä hetkeä, jolloin saimme pysähtyä hautausmaalla, sytyttää kynttilän ja hetken muistella poismenneitä rakkaita.

Kuolema on raja, jonka taakse ei näe. Millaista on tuon rajan toisella puolella. Uskon, että monen mielessä on tyhjyys - ettei rajan takana ole mitään, vaan se on vain loppu.

Uskomme mukaan näin ei ole. Ylösnousemuksen aamu odottaa Kristuksen paluuta. Toinen todellisuus aivan kuin antaa odottaa itseään. 

Poismenneet läheisemme ovat edelleen rakkaita. He edelleen elävät meidän muistissamme. Mutta salaisuuden äärellä olemme.

Hyödystä

"Hylkää jumalattomat ja joutavat tarut. Harjoita itseäsi oikeaan uskoon. Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä. Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen."

 1. Tim. 4:7–9

Mielenkiintoinen ajatus joutavasta tarusta. Mitä Paavali mahtoi  tuolla tarkoittaa kirjoittaessaan Timoteukselle. No en sitä tiedä, mutta toki on selvää, että tuohon aikaan oli vallalla monenlaisia tarinoita erilaisista jumalista.

Mutta toki on mahdollista, ettei Paavali sellaisia tarkoittanut. Voihan kyse olla vaikka minkälaisista tarinoista, jopa valheista. Olivat ne mitä tahansa, se niitä yhdisti, etteivät ne olleet totta.

Mikä on totta? Kun kuuntelee vaikka uutisia, niin mikä on totta? On selvää, että todellisuus näyttäytyy hyvin erilaisena ihmisille. Kun tästä mainitsen niin ajattelen vaikkapa Ukrainan ja Venäjän välistä sotaa tai Israelin ja Hamasin välistä sotaa. Selitykset ovat aina hyvin erilaisia riipuen siitä, kuka asiasta on kertomassa, ketä kulloinkin kuunnellaan.

Kun kirjeen kirjoittaja toteaa, että oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, niin mitähän se mahtaa tarkoittaa? Itse ajattelen niin, että jos uskossaan saa kokea olevansa rakastettu ja armahdettu, siitä seuraa, että rakkaus alkaa tavalla tai toisella sävyttää elämää.

Se ilmenee suhteessa ihmisiin, se ilmenee halussa sopia ennemmin kuin nostaa riitaa. Meidän ajassamme - niin kuin lienee ollut läpi ihmiskunnan historian - on surullista, että viha ja valhe saaa niin vahvan sijan, että tulevaisuuskin sumenee.

Sydämen usko

"Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen."

 Room. 10:9–10

Kuluvan viikon tekstit ovat lähes päivittäin nostaneet esiin kristillisen uskon luonteen. Suun tunnustus: "Jeesus on Herra". Kyseiset sanat tunnetaan ensimmäisenä kristillisenä uskontunnustuksena.

Sydämen usko luonnollisesti kuvaa luottamusta Kristukseen.

Mutta miten tämä usko käytännössä näkyy arkisessa elämässä? Muuttuuko arkinen elämä jotenkin oleellisesti. Tietenkin voi olla niin, että arkielämä muuttuu kun usko herää. Mutta uskaltaisin ajatella, että jos elämä nyt yhtään on normaalia tervettä arkea ei usko arkea hurjasti muuta.

Muistan, kuinka Jeesus opetuslapsistaan totesi, että te olette maan suola. Mikä on suolan merkitys? Suola ei ole meidän ruokaamme. Ateriana ei voi syödä pelkkää suolaa. Se on ajatuksena mahdoton.

Sen sijaan suolan tehtävänä on antaa ruualle makua. Ja uskon niin, että se on uskon merkitys arkiseen elämäämme. Se antaa arkeen oman makunsa. Tuota makua voisi varmasti kuvata hyvin monesta näkökulmasta, Yksi tärkeimmistä näkökulmista lienee se, että usko siihen, että olen armahdettu ja saan pitää kiinni toivosta, herättää meissä rakkautta, jota levitämme ympärillemme.

Uskon äärellä

"On selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla, sillä uskosta vanhurskas saa elää."

 Gal. 3:11

Elämä on täynnä sääntöjä. Siis kaikenlaisia sääntöjä. Monenlaiset lakipykälät määrittelevät erilaisia sääntöjä. Yhteiskunta ei yksinkertaisesti toimi ilman niitä.

Liikenteellä on luonnollisesti omat sääntönsä, jolla liikkuminen pyritään tekemään turvalliseksi. Eilen tässä aivan lähellä kotipaikkaani eräs mies jätti säännöt noudattamatta, päissään törmäsi autollaan liikenteenjakajaan ja sen jälkeen n. 50 vuotiaaseen naiseen, joka menetti henkensä. Sääntöjen noudattamattomuus on vaaraksi kaikille.

On selvää, että elämämme tarvitsee nuo omat sääntönsä. Tarvitsee, vaikkei kaikki niistä yhtä mieltä aina olisikaan.

Mutta kun siirrytään elämän toiselle alueelle - suhteeseen Luojaamme. Tilanne muuttuu toiseksi. Paavali osaa ajattelunsa näköjään tiivistää hyvin selkeäksi. Kukaan ei kelpaa Jumalalle lakia noudattamalla. 

Jotenkin ihmismielelle on tyypillistä, että uskonnollisuudesta tehdään hyvin helposti lain noudattamista, sitoudutaan erilaisiin tapoihin ja perinteisiin. Niitäkin voidaan toki joskus tarvita - mutta ne eivät liity ihmisen kelvollisuuteen.

Vanhurskas, eli Jumalalle kelvollinen elää uskonsa varassa. Uskon varassa, jossa turva on laskettu Jumalan armon ja rakkauden varaan. Asian voisi ilmaista perinteisesti. Yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden.