Missä minä olen?

Eräs kuluvan viikon teksteistä on Raamatun alkulehdiltä löytyvä syntiinlankeemuskertomus. (1. Moos. 3: 1-19)

Sen tekstin pohjalta tuli saarnattua vuonna 2016. Mielenkiintoista mielestäni se, että monet perinteiset vanhat kertomukset liittyvät elämän arkeen. Jos kiinostaa niin lue:

 

Rakkaat kristityt;
tänään tässä saarnassa haluan poikkeuksellisesti pysähtyä päivän ensimmäisen lukukappaleen äärelle. Palaamme siis aivan Raamatun alkulehdille. Raamattuhan alkaa niin kutsutuilla alkukertomuksilla. Kertomukset ovat vanhoja. Ne eivät ole biologiaa, ne eivät ole historiaa – ne ovat jotain muuta. Ne ovat varhaisia kertomuksia siitä, miksi kaikki on olemassa ja miksi asiat ovat nyt niin kuin ne ovat. Alkukertomuksissa kerrotaan maailman luomisesta, paratiisista, lankeemuksesta, ensimmäisestä veljesmurhasta jne.

Nuo ikiaikaiset kertomukset kertovat jotain aivan oleellista elämästä. Ja tänään haluan pysähtyä tutun syntiinlankeemuskertomuksen äärelle. Sehän on tuttu. Muistamme kyllä kertomuksen siitä kuinka käärme houkutti Eevan antamaan kielletyn hedelmän Aatamille – joka söi.

Kaikki alkaa paratiisista – ajasta, jolloin kaikki on hyvin. Mutta kertomus päättyy siihen, ettei mikään tunnu olevan hyvin – ihminen on karkotettu tuosta onnellisesta tilasta. Olemassaolo on muuttunut kiroukseksi.

Syntiinlankeemuskertomus on kertomus ihmisen muuttumisesta. Käärme on houkutellut. Ihminen on suostunut houkutukseen. Jumalan käsky on rikottu. Yhteyteen on tullut särö.

Jumala tulee paratiisiin – aiemmin se oli merkinnyt keskustelua ihmisen kanssa. Mutta nyt jotain on muuttunut. Ihminen on lähtenyt pakoon. Hän huomaa olevansa alasti ja häpeää alastomuuttaan – jota siis ei aiemmin ollut hävennyt ja niin hän pakenee paratiisin puiden sekaan. Alastomuus on enemmän kuin olla vaatteitta. Mitä tapahtuu, jos paljastun sellaisena kuin olen? Häpeä on astunut kuvaan mukaan.

Jumala palaa paratiisiin ja kysyy: ”Missä sinä olet?”

Ei Jumala esitä kysymystä siksi, etteikö hän tietäisi, missä ihminen on. Mitä sinä tänään vastaisit? Missä sinä olet? Missä olet elämässäsi? Ei Jumala siihen vastausta tarvitse – minä tarvitsen oman vastaukseni ja sinä tarvitset omasi. Missä olet? Mitä sinulle kuuluu? Mitä sinulle on tapahtunut?

Vastaus voi olla: ”En tiedä!?” Jos niin, se kuvaa mitä parhaiten sitä, kuinka eksyksissä me ihmiset voimme itseltämme olla. Emme tavoita edes itseämme.

Jumalan kysymys syntyy huolesta. Jumalan kysymys syntyy rakkaudesta. Hän ei ole muuttunut – hän rakastaa edelleen luotuaan. Hän on huolissaan. Jotain on nyt vialla. ”Missä sinä olet?”

Ihminen pakenee. Ihminen häpeää itseään.

Kun ihminen aiemmin oli kokenut Jumalan läsnäolon lohdutuksena, ilona ja rohkaisuna – hän alkaakin kokea tuon läsnäolon pelottavana, paettavana, uhkauksena jopa kirouksena. Ihmisen mieli on muuttunut.

Nykyään ei ole muodissa puhua synnistä – ei ehkä pahuudestakaan. Mutta tästä on kysymys. Häpeä ja syyllisyys ovat kokemuksia, jotka taidamme itse kukin tunnistaa omassa elämässämme. Ne kertovat ihmisen onnettomuudesta. Ne kertovat arvottomuuden kokemuksesta ja elämän merkityksettömyyden kokemuksesta. Jotain on särkynyt. Vain jonkinlainen kaipaus paratiisin ihanuuteen on säilynyt – usko siihen, että joskus kaikki oli hyvin – tai että ehkä joskus kaikki tulee vielä olemaan hyvin.

Syntiinlankeemuskertomus on kertomus siitä, että joskus ihmisen historian alkuhämärässä tapahtui jotain. Ihminen vieraantui Luojasta – ja samalla itsestään – ja alkoi hävetä itseään. Jotain on tapahtunut kauan sitten – jos kaipaat siitä todistetta, lue päivän lehdet ja kuuntele uutiset. Ihmisten maailmassa on jotain pahasti pielessä.

Kertomuksen eräs juoni on vielä sekin, että mies sysää syyn ensiksi naiselle – ja lopulta Jumalalle, joka oli naisen antanut. Ja nainen vierittää syyn käärmeelle. Vastuu ei ole minun – vastuu on aina jonkun toisen.

Syntiinlankeemuskertomus kätkee sisälleen paljon sellaisia juonteita – jotka tuntuvat kovin arkisilta tämän päivän elämässä.

Päivän evankeliumi avaa eteemme toisenlaisen kertomuksen kiusauksista. Jeesus on paholaisen kiusattavana – mutta hän torjuu kiusauksen. Hän tuli ihmiseksi – ja ihmisenä osalliseksi ihmisten kiusauksista ja koettelemuksista.

Kun me paastonajan myötä käymme seuraamaan Kristuksen kärsimystietä – se tie alkaa tästä. Kristus kantaa ihmisyyden kuorman. Hän suostuu näkemään nälkää, hän suostuu siihen, että Jumala on Jumala ja ihminen on ihminen.

Miksi? Että meille olisi tie auki paluuseen olla ihminen. Olla sinä. Ja olla minä. Häpeämättä. Pakenematta. Jumalan edessä paljaana – hänen rakkautensa ei kadonnut ihmisen langetessa.

Historian keskellä

Lapseni, älkää antako kenenkään johtaa itseänne harhaan. Joka tekee Jumalan tahdon, on vanhurskas, niin kuin Kristus on vanhurskas. Joka tekee syntiä, on Paholaisesta, sillä Paholainen on tehnyt syntiä alusta asti. Juuri sitä varten Jumalan Poika tuli maailmaan, että hän tekisi tyhjäksi Paholaisen teot. Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä, koska on syntynyt Jumalasta. Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia: se, joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään.

Tämä on se sanoma, jonka te alusta alkaen olette kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme. Me emme saa olla sellaisia kuin Kain, Pahan lapsi, joka tappoi veljensä. Ja miksi hän tappoi tämän? Siksi, että hänen omat tekonsa olivat pahoja mutta hänen veljensä teot oikeita.

 1. Joh. 3:7–12

Jokainen tapahtuma, joka tapahtuu nyt, on siirtynyt hetkessä historiaksi - menneeksi ajaksi. Menneelle ajalle on tyypillistä se, ettei se enää muutu. Mitä siitä kerrotaan on tietenkin toinen asia. Voidaan puhua totta ja voidaan valehdella. Historian kuvaaminen voi saada aikaan monenlaisia mielikuvia.

Viime päivien tapahtumista historian lehdille on päätynyt Aleksei Navalnyin kuolema. Mitä todella tapahtui jää historiaksi. Mitä siitä tulevaisuudessa kerrotaan voi saada monenlaisia muotoja riippuen siitä kuka historiaa kuvaa.

Me elämme jälleen surullista aikaa. Surullista aikaa, jolloin kuulemme uutisia ihmisten surmaamisesta oli sitten kyse Ukrainasta tai Gazasta tai jostain muusta. Voiko toisen surmaaminen milloinkaan olla hyväksi. En usko.

Rauhaan ei päästä sotimalla - se lienee tunnettua. Rauhaan voidaan päästä vain sopimalla. Rakastaminen on elämän arvo, joka vie asioita eteenpäin. Silloin etsitään yhteisiä ratkaisuja kuuntelemalla vastapuolta. Oma mielipide ei suinkaan ole ainoa totuus tai ainoa ratkaisu.

Siellä missä kristillinen arvopohja elää ja toteutuu yhteisössä, siellä eletään aidosti demokratian keskellä.

Kasvun ihme

 

Jeesus esitti opetuslapsilleen tällaisen vertauksen: "Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi maahansa. Se on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille."
    Vielä hän esitti heille vertauksen: "Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani."

Matt.13: 31–33

Oletko nähnyt puiden kasvavan? Minä en ole. Ja kuitenkin tiedän niiden kasvavan. Olen nähnyt taimen – joka vuosia myöhemmin on kunnon puu. Mutta tarkkakaan katse ei näe kasvua – kasvu on niin hidasta. Joskus television luonto-ohjelmissa näkee, kuinka kasvin kasvua kuvataan nopeutetusti. Kasvi kääntää lehtensä valoa kohti. Se tuntuu aivan pyörivän. Luonnossa kasvaminen on kuitenkin hyvin hidasta. 

Kasvaminen on oikea ihmeiden ihme. Se on elämälle tyypillistä. Siellä, missä on elämää, siellä on kasvua. Elämä muuttaa muotoaan jatkuvasti. Omastakin elämästämme tiedämme sen. Kaukana ovat ne ajat, jolloin olimme vastasyntyneinä äitimme sylissä. Nuoruuden vahvat vuodetkin ovat jääneet taakse. Monen meidän kohdalla elämä on kääntynyt jo hidastumaan päin. Tiedämme tien päässä olevan myös elämän päättymisen – kuoleman. Elämässä on omat aikansa. Se tekee elämästä rikkaan ja antoisan. Vaiheet seuraavat toisiaan – halusimme tai emme. 

Kasvaminen ei koske ainoastaan kehoamme – fyysista puolta meissä. Aivan yhtä lailla se koskee henkistä ja hengellistä elämää. Elämän sisältö henkisesti on aivan erilaista tällaisessa ukki-iässä kuin vaikkapa silloin, kun oli valmistunut ammattiin ja perustanut perheen ja esikoinenkin oli syntynyt. Toiset asiat ovat mielessä ja ajatuksissa. Elämä on ehtinyt opettaa yhtä jos toistakin. 

Sama kasvamisen ihme koskee myös hengellistä elämää. On eri asia olla vastakääntynyt ja elää suurta hengellistä murrosta kuin levätä levollisin mielin Jumalan huolenpidossa ja Kristuksen rakkaudessa. Nuori usko näyttäytyy usein hyvin mustavalkoisena – kun taas vuosikymmenien jälkeen luottamus Jumalan hyvyyteen on tuonut elämään lisää värejä. Ja tämäkin kasvu sisältää omat kipunsa – niin kuin kasvu aina. 

Päivän teksti kuuluu vertauksien sarjaan, jossa Jeesus opettaa taivasten valtakunnasta. Pienestä siemenestä tulee ajan kanssa puutarhan suurin kasvi. Kasvu tapahtuu ihan vääjäämättä -hitaasti, mutta varmasti. Lopulta se on kuin puu, joka tarjoaa turvapaikan taivaan linnuille. 

Me elämme nyt aikaa, jolloin pihalla ei voi tehdä juuri muuta kuin luoda lunta. Puutarhat ja pihamaat lepäävät. Kasvuakaan ei tapahdu aivan joka hetki. Uusi kasvukausi odottaa aikaansa. Mutta se tulee. Parin, kolmen kuukauden kuluttua lumi on sulanut, nurmikot alkavat viheröidä. Hedelmäpuut kukkivat. Kasvun ihme tapahtuu itsestään. Kukin kasvi, eläin, ihminen kasvaa kohti sitä miksi se on tarkoitettu. Näin on – jos vain edellytykset ovat olemassa. Jos kasvua ei estetä. Jos vain lämpöä ja kosteutta riittää – kasvu lähtee jälleen liikkeelle. Kasvaminen kuuluu monilla tasoilla Jumalan luomisjärjestykseen. 

Taivasten valtakunta on kuin siemen, joka kylvetään maahan ja vähitellen se itää, tekee taimen ja alkaa kasvaa. 

Hyvä ei mene koskaan eteenpäin käskemällä. Rakkautta ei koskaan synny vaatimalla. Jumalan valtakuntaa ei levitetä miekalla – vaikka joskus historiassa toki sitäkin on yritetty. Rakkaus leviää vain rakastamalla, hyvä hyvää tekemällä. Siemenestä on vain pidettävä huolta – ja se kasvaa kyllä oikealla ajallaan. 

Meidän aikamme ihannoi nopeutta ja tehokkuutta. Kaikki pitäisi olla heti valmista. Vauhti kiihtyy kaikkialla. Muutoksen nopeus on irronnut otteesta ja lähestyy kaaosta. Yhä useampi väsyy ja uupuu. 

Evankeliumi on vastaviesti kiireelle. Kasvu tapahtuu hitaasti. Sitä ei voi nopeuttaa – ei omien lasten kohdalla, ei edes omassa elämässä. Vauhdin lisäys ei onnistu oli sitten kyse fyysisestä, henkisestä tai hengellisestä kasvusta. Kasvu tapahtuu hitaasti ja varmasti – kun vain ruokit sitä. Rakkaus leviää kuin hapate taikinassa, se toimii kuin taikinan juuri.

Ansaitsematon armo

 

Olimmehan mekin ennen ymmärtämättömiä ja tottelemattomia, olimme eksyksissä ja monenlaisten himojen ja nautintojen orjia, elimme pahuuden ja kateuden vallassa, vihattuina ja toisiamme vihaten. Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.

Tit. 3:3–7

Yllä oleva katkelma on kappale Paavalin kirjeestä Tiitukselle. Ajattelen, että Paavali tavallaan viittaa omaan menneisyyteensä tekstissään. Tiedämme hänen historiastaan, että hän Saulus Tarsolaisena ollessaan fariseus pyrki vainoamaan kristittyjä, Jeesuksen seuraajia. Hänellä oli omat näkemyksensä, jonka taustalla oli tiukka lain tulkinta ja perinnäissäännöistä kiinni pitäminen.

Tuo hänen asenteensa sai hänet vihaamaan ihmisiä. Ja näinhän se tahtoo vieläkin olla. Jos näkemystä voi kuvata ahtaaksi, siitä helposti seuraa ihmissuhteistä, joita luonnehtii hyvin sana: viha.

Mutta sitten tapahtui jotakin. Hän kohtasi Kristuksen tämän ilmestyessä hänelle ja siitä seurasi suuri elämän muutos. Hän koki syntyvänsä uudesti.

Kun tätä kuvaa mietin niin mieleeni herää ajatus ihmismielestä, luonollisesti myös omasta mielestä. Olen usein todennut, että eräs elämän peruskysymyksistä on: "Kuka minä olen?" En luonnollisesti tuolla kysymyksellä ole tarkoittanut esimerkiksi sitä, että mikä on nimeni tai nimesi. Vaan ajattelen ihmisen sisäistä maailmaa, sisäistä todellisuutta - sitä ulottuvuutta, joka kuvaa sitä, kuka olen.

Pyhä Henki elää meissä. Hän elää meissä, kun usko Kristukseen on saanut syntyä. Armo on ansaitsematonta, se on lahja. Armossa on kyse siitä kokemuksesta, että saan olla Jumalan rakastama - huolimatta siitä, millainen oma historiani on. Kun rakkaus saa sijaa, se synnyttää rakkautta.