Rakkauden uhri

 

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta yhdeksäntoista.

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatu oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatu vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
      - He jakavat keskenään vaatteeni
      ja heittävät puvustani arpaa.
    Juuri näin sotilaat tekivät.
    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.
    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

 

Rakkaat kristityt!

Edellisestä saarnasta täällä Jalkarannassa on kulunut noin 38 vuotta. Aika on vierinyt. Viime aikojen omakohtainen muutos on puhevamma. Siksi joudun puheen selkeyden vuoksi käyttämään teknistä apuvälinettä.

 

Elämään liittyy tiettyjä peruskysymyksiä, joihin vastauksen löytäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Voin esittää niistä kaksi. Ensimmäinen olisi tämä: Kuka sinä olet? Ja toinen – aivan yhtä vaikea olisi tämä: Kuka minä olen? Mikä on tehnyt sinusta ja minusta juuri meidät? Olemmehan me kaikki ihmiset aivan erityisiä persoonallisuuksia. Jokainen meistä on aivan ainut kertainen. Hiljaisella viikolla kysymys, kuka sinä Jeesus olet – nousee luonnollisesti pintaan.

Elämä kantaa sisällään paljon arvoituksia. On paljon asioita, joiden merkityksen voimme keksiä. Asioita, jotka tuntuvat hämäriltä, mutta voivat aueta ymmärrykselle. Mutta arvoituksista poiketen on olemassa myös salaisuuksia. Salaisuuksia, joihin ei ole arvoitusten tavoin ratkaisua. Salaisuudet säilyvät.

Kaksi suurinta salaisuutta lienevät nämä. Alku ja loppu. Tai vielä selvemmin sanottuna. Syntymä ja kuolema.

Kuinka kahdesta solusta, jotka liittyivät toisiinsa, tuli juuri sinä tai minä. Ihminen, joka voi sanoa itsestään – erotukseksi kaikista muista miljardeista ihmisistä- minä. Ainutlaatuinen, ainutkertainen, erilainen – persoonallinen minä. Oma salaisuutensa tämä.

Tai tuo toinen salaisuus. Loppu.  Kuolema. Mitä se on?

Sairaalan huoneen pöydälle on tuotu kynttilä. Kourallinen omaisia on kokoontunut vuoteen ympärille. On hiljaista. Joku pyyhkii poskilta valuvia kyyneleitä. Läheinen, pois mennyt ihminen makaa vuoteella. Hengitys on lakannut. Kivut ovat ohi. Iholla viipyy vielä hivenen lämpöä. Tuntuu kuin rypyt alkaisivat silota. Siinä hän on. Vai onko? Mitä on tapahtunut? Mitä on kuolema. Missä on ”minä”?

Lähes jokaisen kirkon alttarilta tai seinältä löytyy krusifiksi, jossa on kuvattuna Jeesus ristillä. Täällä Jalkarannan seurakuntakodin alttarilla on risti – ja alttarin takaa ulkoa löydämme myös ristin. Moni kantaa ristiä kaulassaan. Tänäänkin. Tosin tuo risti harvoin on krusifiksi, jossa olisi kuvattuna myös ristiinnaulittu. Risti kuitenkin muistuttaa meitä noista tapahtumista, jotka tapahtuivat hieman vajaat kaksituhatta vuotta sitten. Risti muistuttaa hetkestä, josta päivän evankeliumi kertoo. Risti muistuttaa meitä ”pitkäperjantaista”. ”Suuresta perjantaista”. ”Hyvästä perjantaista”. ”Pyhästä perjantaista”. – riippuen siitä millä kielellä asia ilmaistaan.

Päivä vie meidät kuoleman äärelle. Viivymme hetken Jerusalemin kaupungin ulkopuolella Golgatan kukkulan äärellä. Ihmisiä kulkee ohi. He vilkaisevat kukkulalle, jos vilkaisevat. Kaikki eivät vilkaise – koska näky roomalaisten miehittäjien aikaan oli tuttu. Rikollisten naulitseminen ristiin oli tavallista. Nyt näky oli poikkeava. Ristiin oli kirjoitettu viesti. Jeesus nasaretilainen juutalaisten kuningas.

Muutamat sotilaat seisovat hoitamassa miehittäjän tehtäväänsä. Jakavat uhrien vaatteet keskenään – kuitatakseen siitä lisän palkkaansa.

Mutta läsnä on myös Jeesuksen läheisiä. Heille tilanne on aivan toinen.
” Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. ” Näin meille evankeliumin katkelma kertoi.

Maria, Jeesuksen äiti oli tietenkin tuntenut poikansa jo syntymästä lähtien. Nuo muut läheiset olivat tulleet tutuiksi elämän matkan varrella. Mutta Jeesuksesta oli tullut läheinen. Voin vain kuvitella, kuinka tuo hetki satutti ja kosketti syvälle. Tässäkö on kaiken loppu?

He olivat kuulleet, nähneet ja kokeneet koskettavia asioita yhteisellä matkalla. Moni oli saanut tulla terveeksi. Moni – muiden hylkäämä – oli saanut tulla hyväksytyksi. Tuomittu oli saanut kokea armahduksen – kivet oli jääneet heittämättä. Sokea oli saanut näkönsä. Kuuro kuulonsa. Mykkä saanut puhekykynsä takaisin. Spitaalisia eli lepratautisia oli tullut terveeksi. Halvaantunut oli saanut liikuntakykynsä takaisin.  Jopa miehittäjiin kuuluvan upseerin tytär oli saanut avun. Nälkäisille oli tarjottu ruokaa. Muutama kuollutkin oli tullut herätetyksi. Vapahtajamme tuli tunnetuksi siitä, että hän teki hyvää, hän auttoi, hän rakasti. Jeesuksen seuraajilla oli vahva kokemus siitä, kuinka hyvä voittaa, rakkaus voittaa. Siinä oli jotain aivan uutta. Mutta tähänkö nyt kaikki päättyy?

Nyt nämä – joille Jeesus varmasti oli hyvin rakas – seuraavat ristin äärellä kuinka kuolema saapuu ja vie hänet pois, katkaisee yhteyden. Ja vielä silloinkin Kristuksen rakkaus saa ilmauksensa: ”Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.””

Muutamaa päivää aiemmin Jeesus oli ollut Martan, Marian ja Lasaruksen kodissa Betesdassa. Siellä Maria oli voidellut hänet hautaamista varten. No sitä ei Maria ehkä ajatellut. Jeesus tiesi mihin oli kulkemassa – mikä edessä odotti.

Jäähyväispuheessaan Jeesus avasi oppilailleen tuota elämän salaisuutta. Kuka minä olen? Sanomalla näin. ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”

Rakkautta loppuun asti. Sellainen oli Vapahtajamme tie. Vain rakkaus avaa tien. Vain rakkaus kuvaa Jumalamme olemusta. Jumala on rakkaus.

Tämän saarnan ajan seinällä on ollut nähtävissä krusifiksi – muistuttamassa meille pitkänperjantain sanomasta. Tuon krusifiksin olen saanut tädiltäni rippilahjaksi vuonna seitsemänkymmentä. Siis reilut viisikymmentä vuotta sitten. Sillä on aina ollut paikkansa huoneeni seinällä. Vuosien myötä ovat kuitenkin kädet hävinneet. Aluksi se tietenkin harmitti – vuodet kuitenkin opettivat, että me saamme toimia Kristuksen käsinä tässä ajassa. Hän tarvitsee niitä. Hänen rakkautensa tarvitsee edelleen toimijansa.

Katsellessaan Jeesusta ristillä, kantaessaan hänet iltapäivällä hautaan – eivät hänen läheisensä voineet ymmärtää mistä oli kyse. Salaisuus, suru ja kaipaus täytti mielen. Me tiedämme mitä sitten tapahtui, me näemme ristillä sovittajan, Vapahtajan. Tuon salaisuuden ääreen me kristittyinä palaamme pääsiäisenä. Nyt kuolema oli vain salaisuus. Onneksi me tiedämme, valo koittaa. Hyvä voittaa.

Taivas koskettaa maata...

Teini-ikäinen tyttö on raskaana. Odottaa lasta – aivan ensimmäisiä viikkoja. Kuka on isä? Kysymys alkaa kiertää naapurustossa. Ei tietoa. Tuttu poikaystävä – sulhanen, hyvätapainen mies - uhkaa jättää. Hän tietää, ettei hän ainakaan ole tuleva isä. Koko juttu on kiusallinen. Naapurustossa jo kuiskitaan. Sulhanen aikoo hylätä raskaana olevan tyttösen kaikessa hiljaisuudessa – ettei nouse niin suurta hälyä, kuin muuten voisi syntyä. Voi Maria parka – kuinka hänen käy? Mikä häpeä tämä on hänen vanhemmilleen!

Tyttö lähtee tätinsä Elisabetin luokse – pois naapurien silmistä. Ja olihan tilanne äidillekin todella hämmentävä. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa isätön lapsi on hylkiö.

Ei mitenkään harvinainen tarina. Nuoria tyttöjä on tullut raskaaksi maailman sivu – aina ei isäkään ole ollut tiedossa. Useimmiten seuraukset ovat olleet kiusalliset – nykysuomessa ei enää juurikaan häpeän aihe – mutta yksi sukupolvi taaksepäin vielä sekin.

Mistä toimeentulo? Talous tiukalla? Kuinka käy koulutuksen?

Kertomus Jeesuksen syntymästä, Marian alkavasta raskaudesta voisi hyvin kuulostaa joltain tällaiselta tai sisältää tällaisia piirteitä. Idylliset kuvat nuoresta neitsyestä, joka ottaa kaiken mukisematta vastaan enkelin ilmoituksesta ovat aika kaukana. Naapureiden silmissä tilanne näytti ihan joltain muulta. Neitseellisestä syntymästä ei oltu kuultu silloin – niin kuin siitä ei ole kuultu vieläkään. Lähtökohtaisesti lapsella on sekä isä että äiti.

Tässä on kuitenkin kyse jostakin aivan muusta. Taivas koskettaa maata. Jumala tulee ihmiseksi. Olemme tekemisissä kristillisen uskon mielettömyyden kanssa – uskomme ytimen kanssa. Jumala on tullut ihmiseksi. Järkeen uskovalle se on mahdotonta.

Jumala syntyy elämän ristiriitojen keskelle. Hän syntyy isättömäksi. Hän syntyy inhimillisen häpeän keskelle – yllättäin. Hän syntyy ulkonaisesti huonoihin olosuhteisiin. Ei loistoon eikä hyvinvoinnin keskelle. Työläisperheeseen. 

Edessämme on kaksi hyvin erilaista maisemaa – toinen hyvin inhimillinen ja kipeä. Toinen taas avaa huikeat näköalat. Jumala tulee ihmiseksi juuri heikkouden keskelle, raadollisen elämän keskelle. Me tiedämme Raamatun lehdiltä ja perimätiedon perusteella, että Joosef otti Marian ja Jeesuslapsen hoitoonsa – hän ei jättänyt heitä – mutta kuoli ilmeisesti hyvin varhain. Jeesuksen nuoruuskertomuksessa – Jeesus 12 vuotiaana temppelissä – hän vielä on mukana, mutta ei enää myöhemmin. Jeesusta pidetään isättömänä – hän on Marian poika (ei Joosefin) ilmeisesti vailla oikeuksia yhteiskunnassa. Hänessä Jumala tuli ihmiseksi.

Evankeliumitekstinä on Marian ilmestyspäivänä Marian ylistysvirsi. 

Hän näkee enemmän kuin muut, ymmärtää enemmän kuin muut – aavistaa jo mistä on kyse.

- Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
      minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,
      sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.
      Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi,
      sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.
      Hänen nimensä on pyhä,
      polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa
      niille, jotka häntä pelkäävät.
      Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja,
      hän on lyönyt hajalle
      ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään.
      Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan
      ja korottanut alhaiset.
      Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
      mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.

Jumala tulee ihmiseksi siellä, missä ei nähty mitään hyvää. Hän valitsee tavallisuuden. Jumala valitsee alhaisen. Hän valitsee sen, joka ei inhimillisten mittapuiden mukaan ole sopiva. Tuon ajan juutalaisten normien mukaan Maria olisi pitänyt kivittää. Jumala on läsnä heidän keskellään, joita muut halveksivat. Arvomaailma menee sekaisin. Hän syöksee vallanpitäjiä valtaistuimilta ja korottaa alhaiset. Rikkaat lähtevät tyhjin käsin, mutta nälkäiset ravitaan.

Marianpäivä katkaisee paastonajan – tänään lauletaan hallelujat ja muut ylistykset – mutta oikeastaan Marian päivä jo kertoo Jumalan ihmiseksi tulemisen luonteen. Hän tulee häpeän keskelle, kivun keskelle, elämän vaatimattomuuden keskelle, hän ei tule juhlaan vaan arkeen. Hän tulee niiden keskelle, jotka ovat heikoilla.

Heikot tulevat nähdyksi ja kuulluksi ja siitä alkaa kummuta sydämen kiitos.

Missä on taivas?

Herra, sinä olet minut tutkinut,

sinä tunnet minut.

      Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät,

      jo kaukaa sinä näet aikeeni.

Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,

perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.

      Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,

      jota sinä, Herra, et tuntisi.

Sinä suojaat minua edestä ja takaa,

sinä lasket kätesi minun päälleni.

      Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä,

      siihen ei ymmärrykseni yllä.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,

minne voisin paeta sinun edestäsi?

      Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä,

      vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.

Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin

tai muuttaisin merten taa,

      sielläkin sinä minua ohjaat,

      talutat väkevällä kädelläsi.

Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon",

sinulle ei pimeys ole pimeää,

      vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste,

      pimeys kuin kirkas valo.

Ps. 139:1–12

Sinä tunnet minut - toteaa psalmin kirjoittaja. Se on hyvä kokemus. Missä olen? Minne menen? Senkin Jumala tietää.

Olen monessa yhteydessä vuosien varrella todennut, että eräs elämän peruskysymyksiä on: Kuka minä olen. Mikä on se minä itse?

Onhan asia tietenkin jossain määrin varmaan itse kullekin selvä, mutta kuitenkin siihen voi liittyä omat arvoituksensa varsinkin riippuen tilanteesta, jossa elämänsä aikana elää.

Minulle aika on käynyt yhä vaikeammaksi. Kuka minä olen? Olen vuosien varrella iloinnut siitä, että olen saanut olla hyvin monien ihmisten kanssa kontaktissa. Olemme jutelleet, vaihtaneet kuulumisia. Mutta te, jotka minut tunnette, tiedätte tilanteen muuttuneen oleellisesti.

Ennen saatoin pysähtyä juttelemaan kenen kanssa tahansa. Nyt heilautan vain kättäni tutuille. Jos satun istumaan pöydässä, jossa tutut ihmiset juttelevat on minun osani vain kuunnella. Normaaliin keskusteluun en vain ehdi mukaan, koska puhuminen käy vain apuvälineen kautta ja kirjoittamiseen aina menee oma aikansa. Ja äänikin liian hiljainen.

Toki ajatuksensa voi ilmaista. Mutta ajatukset ovat usein hyvin pelkistettyjä ja lyhyesti ilmaistuja. Näin se vain menee. Kuka minä olen?

Se, että mikään ei Jumalalta ole salattuna, tuntuu tietenkin hyvältä. Hän tietää missä mennään. Hän on läsnä - missä sitten olemmekin.

Missä on taivas? Yläpuolella? Alapuolella - siis maapallon alapuolella. Onko taivaalla ja avaruudella tekemistä toistensa kanssa? Missä Jumala on? Missä Vapahtajamme? Onko enkelit lähellä vai kaukana? Millainen on todellisuus?

Missä olenkin - Hän on läsnä. Siinä meidän toivomme.

Erimielisyyttä ja sopua

Kehotan teitä, veljet, varomaan niitä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta ja houkuttelevat teitä luopumaan niistä opetuksista, jotka olette saaneet. Pysykää heistä erossa. Sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta vaan omaa vatsaansa, ja kauniilla ja vakuuttavilla puheillaan he pettävät vilpittömien sydämet. Teidän kuuliaisuutenne on tullut kaikkien tietoon. Siksi olen teistä iloinen ja toivon, että olisitte taitavia hyvässä mutta taitamattomia pahassa. Rauhan Jumala on pian murskaava Saatanan teidän jalkojenne alle. Herramme Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne.

 Room. 16:17–20

Paavali kirjeensä lopulla varoittaa lukijoitaan heistä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta. Pitäisikö tästä oppia jotain tai tehdä jotain johtopäätöksiä meidän ajassamme.

En arvaile millaisista opetuksista Paavalin aikaan oli kyse. Ymmärrän sen, että kaikille ajoille ominaista voi hyvin olla se, että mielipiteillä halutaan etsiä omaa etua. Palvelevat omaa vatsaansa - niin kuin Paavali kirjoitti.

Paavalin kirje roomalaisille on varsin pitkä ja kirje luonnollisesti kätkee sisälleen monenlaista opetusta. Mikä on se ydin, joka mieleeni jää hänen tekstejään lukiessani?

Minulle ydin luonnollisesti on se, että syntinen pelastuu Kristuksen armahtamana. Armahdettu voi kokea Jumalan rakkauden. Rakkaus herättää rakkauden lähimmäisiin.

Kristittyjen kesken monista asioista voi olla hyvinkin erilaisia mielipiteitä - mielipiteet eivät kuitenkaan ole se ydin. Ydin on yhteinen Vapahtajamme.