'Laulakaa Herralle, virittäkää kiitosvirsi,
soittakaa lyyralla kiitosta Jumalallemme!
Hän peittää pilvillä taivaan ja lähettää maan päälle sateen,
hän panee versomaan vuorien ruohon.
Hän antaa karjalle ravinnon,
hän ruokkii korpin pojat, jotka huutavat nälissään."
Psalmi 147:7-9
Joitakin vuosia sitten muistan uutisen, että tähtitieteilijät olivat lopultakin löytäneet planeetan, jossa vesi saattoi olla maapalloa vastaavassa muodossa ja elämä mahdollista. Se mikä uutisessa erityisesti kiinnitti huomiota oli, että kyseinen planeetta sijaitsee muutaman tuhannen valovuoden päässä. Siis jossain uskomattoman kaukana.
Siitä en voi tehdä kuin yhden merkittävän päätelmän. Me elämme ihmeen keskellä. Ihmeen, jonka nimi on elämä. Vaikka kuinka pitäisimme ympäröivää luontoa normaalina ja tavallisena - joka aika ajoin jää jopa huomaamatta - me koko todellisuutta ajatellen elämme ihmeen keskellä.
Psalmiteksti kuvaa tämän ihmeen lähdettä. Luojamme loi elämän todellisuuden ja pitää siitä huolen.
Tänä aamuna palatessani uimasta oli mielenkiintoinen kohtaaminen. Vanha rouva istui rollaattorin päällä. Hänellä oli pieni pussi kädessä. Sitten hän kertoi, että hän joka päivä käy ruokkimassa yhtä varista. Hän kertoi pitävänsä variksesta. Niistä minäkin pidän...
Kun ajattelen arvopohjaa, joka nousee näistä Raamatun teksteistä ja maailman todellisuudesta en voi voi päätyä muuhun muuhun kuin siihen, että luonnosta huolen pitäminen kuuluu mitä suuremmassa määrin ihmisten vastuulle. Niin siinä, kuin monessa muussakin asiassa, kutsumuksemme on toimia Luojan käsinä tässä maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti