Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.
Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”
Matt. 24:36–44
Rakkaat kristityt!
On monenlaisia unia. On niitä, joiden toivoisimme jatkuvan. Ne ovat hyviä ja onnellisia unia. Ja on unia, joita kutsumme painajaisiksi – joista herätessämme iloitsemme, että se oli vain unta. On unia, joista kerromme – ja on unia, joista emme missään tapauksessa kerro kenellekään.
Yhtä kaikki – unet ovat hyvin tärkeitä. Ymmärrykseni mukaan unet kertovat aina jotain meistä itsestämme. Ne kertovat missä minän tiedostamaton puoli työskentelee. Moni on löytänyt uniaan tarkastelemalla ratkaisuja arjen pulmiin. Unet voivat avata uusia näköaloja. Unet ovat tärkeitä. Tänään kuitenkin pitäisi saarnata jostain, joka on ihan muuta – eli valvomisesta, onhan valvomisen sunnuntain.
Unen ja valveilla olon ero on selvä. Unessa olija elää todeksi sisäistä maailmaansa – tavalla tai toisella. Sen sijaan valveilla oleva tarkkailee ulkopuolellaan olevaa todellisuutta, on siitä tietoinen.
Pysähdyn taas miettimään, millaiseen evankeliumin ympäristöön päivän ilosanoma asettuu. Matteuksen evankeliumin käsillä oleva luku puhuu viimeisistä ajoista. Jeesus aloittaa puheensa puhumalla Jerusalemin temppelin hävittämisestä, sitten hän jatkaa ensimmäisistä lopun merkeistä ja puhuu suuresta ahdingosta ja lopulta paluustaan takaisin – johon siis päivän evankeliumi liittyy.
Ensimmäisillä kristityillä oli vahva usko siihen, että Kristus palaa pian. Tunnelma oli vähän sellainen, että aika on lyhyt, nyt on kiire. Valtakunta tulee.
Olivatko he väärässä? Nyt on kulunut ja kaksituhatta vuotta – eikä ole Kristus tullut toista kertaa tänne. Olivatko ensimmäiset kristityt väärässä? Eikö valtakunta tulekaan?
Palaan päivän ilosanoman äärelle. ”Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään.” Jeesus kuvaa kuinka viimeisinä aikoina elämä jatkuu aivan normaalisti. Ihmiset tekevät sitä, mitä on aina tehty: syödään, juodaan, perustetaan perheitä… ja yhtäkkiä Kristus tulee, aika täyttyy odottamatta. Toiset ovat siihen valmiina, toiset eivät ole.
Elämässä rajat tulevat vastaan monella tavalla – me odotamme oikeastaan kahdenlaista päätöstä: ensiksi aikojen loppua, Kristuksen paluuta kunniassaan – niin, että kaikille on selvää, mitä nyt tapahtuu – mutta toisaalta myös henkilökohtaista kutsua. Sitä kutsua, jota kutsumme kuolemaksi. Sitä kutsua, jota tiedämme odottaa – mutta, joka siitä huolimatta hyvin usein tuntuu tulevan yllättäin.
Kummasta sitten puhummekin – tämän päivän ilosanoma kutsuu olemaan valmiina. Ja huomaa – puhun todella ilosanomasta siksi, että kyse on siitä, että puhumme Kristuksen tulemisesta tai Kristuksen luokse menemisestä – Kristuksesta joka tapauksessa. Hänestä, joka rakastaa meitä, armahtaa – on tehnyt rauhan Jumalan ja meidän välillemme. Hän on tulossa, hänen luokseen olemme menossa.
Palaan jälleen alkuun: uneen, heräämiseen ja valvomiseen. Yritän sanoittaa näitä käsitteitä jotenkin tähän evankeliumin ympäristöön sopiviksi.
En voi välttää ajatusta, että elämä, jota ympärilläni näen – on usein jotenkin unenomaista. Jotenkin avainsanoja tässä ajassa ovat: viihtyminen, kuluttaminen, pinnallisuus, keveys, nopeus, tehokkuus, helppous… listaa voisi varmaan monella tavalla jatkaa. Elämä tuntuu jotenkin kapeutuvan ja ohenevan. Imu johonkin, josta ei oikein saa otetta, on vahva. Ja yhtäkkiä elämä päättyy kuin yllätyksenä…
Kun ihminen herää, mitä hän tekee. Hän avaa silmänsä. Sytyttää valon – jos vielä on pimeää. Nousee ylös. Hän hoitaa aamutoimet – tarttuu niihin tehtäviin, mitä päivä sitten kullakin pitää sisällään. Herääminen tarkoittaa aina unen päättymistä ja tulemista tietoiseksi itsestään ja ympäristöstään. Herännyt ei elä unenomaisessa todellisuudessaan – vaan näkee ja kuulee mitä ympärillä tapahtuu. Hän näkee myös itsensä – toisella tavoin kuin nukkuja.
Mutta hän voi nähdä myös sen – että Jumalan valtakunta on jo tullut. Se on jo täällä. Tämän Jeesuksen seuraajat näkivät. Valtakunta on jo siellä, missä halutaan elää Kristuksen sanojen mukaan. Se on siellä, missä uskotaan Jeesukseen ja halutaan seurata häntä ja hänen opetuksiaan. Valtakunta on siellä, missä rakkaus toteutuu. Se on siellä, missä silmät ovat auki Jumalan todellisuudelle, ihmisten todellisuudelle, elämälle. Jumalan valtakunnassa elämä ei kapeudu, vaan avartuu, ei ohene, vaan syvenee. Jumalan valtakunnassa silmiä ei pistetä kiinni – vaan päinvastoin avataan ne.
Valvominen on sitä, että me pidämme silmämme auki. Emme anna turruttaa itseämme. Se, joka on valveilla saa ihmetellä yhä uudelleen ja uudelleen Jumalan rakkautta ja suuruutta. Käsittämättä sitä – sillä Jumalan rakkaus on ja pysyy käsittämättömänä. Vielä uskoen – ja odottaen sitä, että kerran usko muuttuu näkemiseksi ja ymmärtämiseksi.
