Usko ei vain kuulu asioihin, joilla osaisin kehuskella. Se ei tunnun mitenkään asettuvan mitattavaksi. En voi – enkä oikeastaan haluakkaan – vakuuttaa edes itseäni uskoni oikeellisuudesta. Usko ei vain suostu tarkasteltavaksi.
Minulle on uskon esikuvana jo vuosia ollut isä, joka toi poikansa Jeesuksen parannettavaksi ja sanoi: ”Jos sinä jotain voit, niin auta…” ja Jeesus vastasi tähän tapaan: ”Jos voit… kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Johon taas isä: ”Minä uskon – auta minun epäuskoani.” Usko ja epäily kulkevat aina käsikädessä. Onkohan tämä oikeaa uskoa??
Päivän evankeliumissa näkönsä saanut mies joutui tentattavaksi. Hänen uskonsa joutui fariseusten tenttiin.
Mutta hän tiesi jotain – hän tiesi, että jotain on oikeasti tapahtunut. Ennen en nähnyt – nyt näen. Mies ei oikein tuntunut edes tietävän, kuka oli tuo, joka hänet oli parantanut. Hän vain tiesi, että jotain oli muuttunut. Hän oli alkanut nähdä.
Katkelman loppupuolella hän tunnistaa ja tunnustaa Jeesuksen parantajakseen ja pelastajakseen.
Usko avaa edelleen silmiä. Voi olla, että sokea jää sokeaksi – mutta silti usko avaa näkemään jotain uutta. Usko avaa todellisuuden Jumalan maailmana. Elämä on enemmän. Elämällä on perusta. Elämän katoavaisuuden keskelle syntyy toivo. Yhä usko lisää kykyä nähdä.
Onko uskoni oikeaa? Mistä tiedän uskovani ihan oikeasti? Vaikea juttu – lohdutukseksi voin kuitenkin sanoa, että meitä ei ole kutsuttu uskomaan omaan uskoomme. Minulta ainakin puuttuu se mittari, jolla mittaisin omaa tai toisten uskoa. Ainoa tärkeä asia, johon uudelleen ja uudelleen haluan tarttua, on tämä: Tiedän, että meillä on hyvä Vapahtaja. Tiedän hänen rakkautensa kantavan. Uskon hänen anteeksiantamuksensa riittävän. Uskon hänen lupauksensa pelastavan. Omaa uskoani sen sijaan en osaa mitata – luotan vain lupaukseen, että hänen luokseen pyrkivää ei heitetä pois.
Tämän päivän blogiteksti on lainaus vuonna 2017 pitämästäni saarnasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti