Viimeinen päivä

"Kun te totuudelle kuuliaisina olette puhdistautuneet elääksenne vilpittömässä, veljellisessä rakkaudessa, niin rakastakaa toisianne uskollisesti ja kaikesta sydämestänne. Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta. Sillä

    ihminen on kuin ruoho,
    ihmisen kauneus kuin kedon kukka.
    Ruoho kuivuu, kukka lakastuu,
    mutta Herran sana pysyy iäti."

1. Piet. 1:22–25

Eletään vuoden viimeistä päivää. Vuoden viimeinen päivä ei luonnollissti kerro muusta kuin tavasta rytmittää tai ajoittaa vuodenvaihteen aika. Tunnettuahan tietenkin se, että ihmiskunnassa on sen suhteen erilaisia kulttuureita, joissa vuosi vaihtuu eri kohdassa vuodenkiertoa ja vuosilukukin on hyvin toisenlainen.

Viimeinen päivä on minua puhutteleva teema johtuen siitä, että päivittäin olen saanut olla kiitollinen siitä, että vielä ei ollut viimeinen päivä. Sairauden myötä elämän rajallisuus on tullut hyvin todelliseksi asiaksi. Jopa sellaisesta näkökulmasta, että omien oireiden vuoksi on joutunut miettimään, että tähänkö tämä loppuu. No onneksi ei - kiitollinen mieli elämän jatkumisesta on saanut nousta uudelleen ja uudelleen.

"Ihminen on kuin ruoho,  ihmisen kauneus kuin kedon kukka.
Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti."

Elämä on tunnetusti hyvin rajallista. Ikä jättää jälkensä ja lopulta käy kuin lakastuvalle kukalle, mutta onneksi Jumalan lupaukset rakkaudesta elävät ja pysyvät ikuisesti. Ihmisen keho katoaa, mutta sielu ei katoa.