"Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja.
Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin."
2 Kor.4:7-10
Joskus tuli saarna aloitettua näin:
Kun rinnasta puristaa,
kun läheinen henkäisee viimeisen henkäyksensä,
kun ihmissuhde katkeaa – tai muuten tuntuu kovin kipeältä,
kun rahat loppuvat,
kun töitä ei ole,
kun elämä ei maistu,
kun keinot loppuvat,
kun usko hiipuu,
pelottaa,
kun tunneli tuntuu loputtomalta,
kun oma kuolema on edessä,
näkyykö tunnelin päässä valoa?
Ihmisen elämä ei koskaan ole ongelmaton. Vuosien aikana voi tulla milloin mitäkin vastaan. Sellaista elämä on. Viimeisen vuoden aikana, kun on auennut tietoisuuteen, että sairastan ALS tautia eli tautia, jossa lihakset heikentymistään heikentyvät - tosin minulla toistaiseksi rajoittuen vain suun ympäristöön - tietoisuus elämän rajallisuudesta on noussut mieleen aivan uudella tavalla. Uudella tavalla siinä mielessä, että onhan sitä toki virkavuosien aikana tullut saatettua hautaan joitakin satoja ihmisiä. Silloin on tullut puhuttua usein elämän rajallisuudesta.
Toisinaan elämän tunneli voi tuntua pitkältä ja käyvän jopa ahtaaksi. Tunneli ei kuitenkaan ole luola, vaan tunneli, jonka päässä avautuu uusi todellisuus. Kristus antoi elämään toivon, toivon uudesta elämästä, joka aukeaa tunnelin päätyttyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti